Aloitimme muskarin Viljamin kanssa joitain viikkoja sitten. Ryhmässä on pari vauvaa, jotka jo ensimmäisillä kerroilla ryömivät innoissaan pitkin lattioita, kiljuivat riemusta tanssileikeissä, ja saattoivat pelkäämättä kavuta muskaritädin syliin ja alkaa paukuttaa hänen djembe-rumpuaan. Jokainen vanhempi huokaili ja hymyili ihastuksesta. Miten reippaita ja rohkeita vauvoja! Miten ihania!

Yhteiskunnassa vallalla olevat kauneusihanteet ovat usein näkyviä, persoonaan liittyvät ihanteet vaikuttavat enemmän pinnan alla. Usein ulospäinsuuntautunutta, rohkeaa ja reipasta ihaillaan – jos ei avoimesti niin ainakin salaa. Suomalaisessa yhteiskunnassa myös ahkeraa ja sisukasta ihaillaan. Moni pitää pirteistä, nokkelista ja sanavalmiista tyypeistä. Ja hauskoista, heistä jotka saavat meidät nauramaan. Hiljaiset jäävät usein vähemmälle huomiolle, heidän aarteensa piiloon, kynttilänsä vakan alle. Arkuutta ei erityisemmin arvosteta. Olen itse outo(?) sekoitus molempia. Rakastan ihmisiä, tykkään koskettaa, pidän avoimuudesta- olen joko täysin auki tai täysin sulki, ei ole välimuotoa (näin on asia myös blogi-postauksissani). Olen rohkea esiintymään laulaen, arka puhuen. Toisinaan haluan piiloutua väkijoukossa kokonaan, toisinaan tykkään loistaa. Minua on kuvailtu ihanan pirteäksi vaikka olisin ollut lopenuupunut, rohkeaksi vaikka olisin ollut kauhuissani. Olen aina pelännyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita, telinevoimistelua ja temppuilua ja vuoristoratoja ja koskenlaskua. Mutten koskaan pimeää, en uusia tilanteita tai ihmisiä, en vaikeistakaan asioista puhumista, en yksin matkustamista, en yksin asumista, en vieraan kielen puhumista, en tunteiden näyttämistä. Koen, että minussa on sekä ekstro-, että introvertin piirteitä. Pikkutyttönä ulospäinsuuntautuneisuuttani ja välittömyyttäni ihailtiin. Sain kehuja kun esiinnyin rohkeasti ja reippaasti. Sain hyväksyntää kun halailin ja pussailin ventovieraita, vastasin topakasti puhelimeen, tai suoritin itsenäisesti ja pelkäämättömästi pikkuaskareita. Yksin ja vaille kehuja jäin silloin kun olin herkkä, ujo, arka tai pelkäävä. Mitä oikein jännität, ei se ole niin kamalaa, reippaasti nyt vaan, en ymmärrä miksi itket.

Aikuisena olen joskus joissain tilanteissa tuntenut huonommuutta herkkyyteni ja siitä kumpuavan sulkeutumiseni sekä jännittämiseni vuoksi. Olen saattanut istua tuppisuuna opekokouksissa (vaikka ajatuksia ja sanottavaa olisi ollut paljonkin) tai olla juhlissa sivusta seuraava seinäruusu. Olen joskus vältellyt puhelimessa asioiden hoitamista, sillä se on tuntunut minusta uuvuttavalta. Tietyissä tilanteissa olen ollut kaikkea muuta kuin rohkea tai reipas. Olen katsonut ihaillen ja ylöspäin ja kadehtien heitä jotka rohkeasti avaavat suunsa, rohkeasti ottavat oman tilan ja asettavat omat rajat, rohkeasti esiintyvät puhuen ja laulaen ja tanssien ja näytellen (mitä monilahjakkuuksia!). Heitä jotka uivat tilanteessa kuin tilanteessa kuin kala vedessä. Heitä jotka eivät tunnu pelkäävän mitään – eivät lääketieteellisiä toimenpiteitä, eivät huvipuiston hurjimpiakaan laitteita, eivät benji-hyppyä, eivät esitelmien tai puheiden pitämistä, eivät edes synnytystä. Heitä jotka ovat reippaita.

Toisaalta kaikkein syviten olen aina rakastanut heitä, jotka ovat aitoja, inhimillisiä, herkkiä, joskus epävarmoja, välillä heikkoja. Heidän seurassa on helppo ja turvallinen olla. Heihin voin samasta.

Muiden silmissä reipas lapsi on usein sellainen joka kävelee rokotukseen hymyssäsuin, asioi jo pienenä itsenäisesti turuilla ja toreilla, juttelee avoimesti ventovieraille, esiintyy juhlissa tuosta noin vaan, ja hymyilee silloinkin kun oikeasti itkettää. Näin käyttäytyvälle lapselle taputetaan ihastuneena, hymyillään hyväksyvästi ja toistetaan tuon tuostakin ”oletpa reipas tyttö/poika!”. Sivusta katsovat hiljaa ei niin reippaat tytöt ja pojat – tuntien huonommuutta. Myöhemmin heistä kenties kasvaa itsestään epävarmoja aikuisia kun eivät ole koskaan oikein sopineet yhteiskunnan ihanteeseen reippaasta persoonallisuudesta.

Minun rakas pieni Viljamini viihtyy muskarissa useimmiten sylissäni kädet tiukasti kaulani ympärillä kuin koala-vauva konsanaan. Hän katselee totisena (vaikkakin uteliaana) ympärilleen, tutti taukoamatta suussa (vaikka kotona imee sitä ainoastaan nukkuessaan). Kädet ovat välillä nyrkissä ja esineisiin ei tee mieli tarttua huomion keskittyessä siihen mitä ympärillä tapahtuu. Muskari-täti on toisinaan pelottava, jopa kyyneliin saakka. Konttaus-askeleita tai muitakaan liikkeitä ei esitellä muille, vaikka kotona hyöritään ja pyöritään hyrrän lailla. Minun rakas pieni poikani, äitiinsä tullut. Äitiinsä tullut myös siinä, että tuttujen ihmisten ympäröimänä hän on yhtä hymyä ja aurinkoa, kujertelua ja keimailua – kaikki on hauskaa, eikä mikään pelota.

En toivo lapseni kasvavan, ensisijaisesti, yhteiskunnan normien ja ihanteiden mukaiseksi. En toivo hänestä reipasta – ainakaan silloin jos reippaus tarkoittaa oman todellisen persoonan, oman herkkyyden tai kyyneleiden peittämistä. Olen ollut tarkka siitä, etten vahingossakaan kehu Viljamia sanoin ”reipas poika” tai ”hyvä poika”, sillä en halua hänen yhdistävän tiettyä käytöstä ”reippauteen” tai ”hyvyyteen”. Lapsi voi olla niin monin tavoin hyvä, niin monin tavoin juuri oikeanlainen, arvokas, rikas ja rakas. Mieluummin olen sanonut vaikka ”onpa ihana juttu kun sose maistui noin hyvin” tai ”onpa kiva kun olet noin iloinen tänään”. Jos lasta kehuu toistuvasti reippaaksi tietynlaisen käytöksen jälkeen alkaa hän luonnollisestikin kehujen toivossa käyttäytyä mahdollisimman usein kyseisellä tavalla – vaikkei se tuntuisi hyvältä tai aidolta hänestä itsestään.  Toivon Viljamin kasvavan omaksi ihanaksi itsekseen. Älä tule reipas poika, tule sellainen kuin olet.

Peilaamme omaa itseämme toisten katseista- niissä näkyy kuvamme. Näin ollen ”olemme osin olemassa toisen ihmisen katseen kautta. Siksi se miten katsomme muita ja minkälaisena tulemme nähdyksi on valtavan merkittävää” (Elsa Sainio).

Katsotaan toisiamme lempeämmin, rakastavammin, rohkaisevammin ja hyväksyvämmin- myös ujoa, hiljaista, arkaa ja herkkää (joka voi pinnan alta olla vahvin ja rohkein – ”reippain”- meistä kaikista).

Ps. Mitä ajatuksia kirjoittamani teissä herätti – tai onko jollain omakohtaisia kokemuksia aiheesta?