Kirjoitin raskaana ollessani postauksen otsikolla ”kaunis, hyvä, ihana raskaus” syystä että halusin tietoisesti korostaa kaikkea sitä mikä raskaudessa voi mennä hyvin – netissä ja yleisessä keskustelussa kun huonot puolet ja riskit tuppaa korostumaan (varsinkin omalla kohdallani, kuuluinhan 44- vuotiaana moniin riskiryhmiin). Nyt mieleni tekee kirjoittaa saman positiivisen näkökulman postaus arjesta pikkuvauvan äitinä, sekä vanhemmuudesta ylipäätään. Siitä miten elää huolien täyteisessä maailmassa (mahdollisimman) huoletonta vanhemmuutta. En halua kirjoittaa univelasta ja väsymyksestä, en imettämisen hankaluudesta, enkä huolista vauvan kehityksen ja kasvun suhteen (vaikka ne ovatkin olleet osa myös omaa vanhemmuuttani). Kirjoitan tämän tekstin myös itselleni. Heti ensi alkuun totean, että keskustelupalstat on paikka mistä kannattaa pysyä kaukana niin raskausaikana kuin lapsen synnyttyäkin. Itse en sairaalasta kotiutumisemme jälkeen heti malttanut olla googlaamatta kaikkea mahdollista- nyt olen tajunnut sen olleen virhe jota ei (pääsääntöisesti) kannata tehdä. Netin informaatiotulva on valtava, ja sillä saa helposti päänsä ja mielensä (huolesta) sekaisin, varsinkin jos henkilökohtaista kokemusta tietyistä asioista ei ole. Näkeekö lapsi normaalisti, kuuleeko hän hyvin, onko katsekontakti riittävä ja oikeanlainen, viihtyykö hän sylissä riittävästi, onko motorinen kehitys normaalia, kasvaako hän tarpeeksi, onko pulauttelu liiallista ja merkki sairaudesta ja niin edelleen. Tuossa kysymyksiä joita pyörittelin itse päässäni yhteisen elämämme ensi viikkoina ja kyllä, olin usein huolesta sekaisin, suorastaan peloissani. 3kk neuvolan jälkeen, kun lapsemme todettiin kaikin puolin terveeksi ja hyvinvoivaksi, päätin yksinkertaisesti lopettaa googlaamisen. Tein tietoisen päätöksen siitä, etten enää murehdi yhtään mitään, vaan aloitan lapsestani iloitsemisen ihan oikeasti. Olenhan itse kirjoittanut monesti blogissani siitä kuinka asioiden etukäteen murehtiminen ei auta mitään, vaan päinvastoin syö ajan kaikelta siltä ilolta ja onnelta minkä ansaitsemme tuntea. Myös lapsi ansaitsee vanhemman joka on iloinen ja huoleton, sekä suhtautuu luottavaisin mielin lapsen kehitykseen ja ylipäätään tulevaan. Jos jokin myöhemmin meneekin vikaan on huolen aika vasta kyseisellä hetkellä, ei aiemmin.

Tiedän kyllä, kuten varmaan jokainen meistä, mitä voin itse tehdä lapseni hyvinvoinnin eteen jo sikiövaiheesta eteenpäin. Tuohon tietämykseen, kuten myös kaikkiin mahdollisiin äidinvaistoihin, on syytä luottaa. Paljon on kuitenkin sellaista mitä en voi tehdä. Lapselleni saattaa tulevaisuudessa tulla sairauksia, allergioita, tai vaikkapa oppimisen haasteita joille en vanhempana voi yhtään mitään. Viimeksi mainittu asia on ajankohtainen koulujen juuri päätyttyä. Olen itse ollut lapsena kympin tyttö, jolle koulu oli aina helppoa ja joka kahmi niin stipendejä kuin hymytyttöpatsaitakin. Oman lapseni koulupolku ei välttämättä ole samanlainen- hän ei välttämättä opi ja oivalla kuten äitinsä, ja syitä voi olla monia. On tärkeää oppia hyväksymään oman lapsen ainutlaatuisuus ja erityislaatuisuus. Vasta oman lapsen saatuani olen alkanut kyseenalaistamaan monien stipendien antamisperusteita, sekä ylipäätään lasten kouluarvosanojen painottamista (vaikka olenkin itse aikoinaan työskennellyt luokanopettajana 11 vuotta). Miten pahalta voikaan tuntua lapsesta joka yrittää tosissaan ja parhaansa, muttei silti saa koskaan stipendiä tai koskaan kiitettävää arvosanaa? Miten sydäntäsärkevää on miettiä lasta joka kenties pienessä mielessään alkaa yhdistää omaa arvoaan ja arvokkuuttaan arvosanoihinsa? Eläköön kaikki koulut joissa jaetaan stipendejä myös muin kuin arvosana-perustein, ja eläköön kaikki opettajat, valmentajat ja vanhemmat jotka näkevät lapsensa jonain aivan muuna kuin numeroina.

Olen toisinaan tuntenut huolta jo nyt siitä, jos lastani kiusataan koulussa, tai siitä jos hän ei saa ystäviä. Mieheni on rauhoitellut minua sanoin ”ei tietenkään kiusata” ja ”tottakai saa”. Nuo rauhoittelut saattavat kuulostaa vain helpoilta sanoilta, mutta toisaalta elämässä aika moni asia sujuu itsestään ja luonnostaan hyvin, omalla painollaan. Onneksi (koulu)kiusaamisesta ja sen ehkäisystä puhutaan koko ajan enemmän ja näkyvämmin, ja asiaan myös panostetaan tuntuvammin. Onneksi uskon oman lapseni (kuten ihmisistä suurimman osan) olevan huipputyyppi, jonka kyllä toiset huipputyypit löytävät.

Tältä sivuraiteelta takaisin ihanaan, hyvään ja kauniiseen vauva-arkeen. Todellakin, meillä arki on helpottunut joka päivä, ihan joka päivä. Opin itse äitinä koko ajan lisää ja lapseni oppii lisää. Tähän mennessä hän on mm. oppinut vuorokausirytmin ja nukkuu lähes yhtenäisiä öitä, hän on oppinut pitämään itse tuttipullosta molemmin käsin kiinni, ja hän on oppinut kääntyilemään lattialla ja tarttumaan esineisiin, sekä kujertelemaan ihastuttavasti ollen selkeästikin tyytyväinen elämäänsä. Vauvamme ei enää juurikaan itke ”huutoitkua” (muuta kuin säikähtäessään, tai jos väsymys menee yliväsymyksen puolelle), mikä on tietenkin ollut helpottavaa meille vanhemmille. Se mitä itse olen oppinut vauvan viestien tulkitsemisen lisäksi on juurikin rento ja positiivinen suhtautuminen äitiyteen ja vauva-arkeen. En enää murehdi enkä googlaa, vaan nautin ja iloitsen. Koti saa olla enemmän tai vähemmän rempallaan, ja ruoaksi kelpaa einekset ihan hyvin. Ai niin, lopetin myös imetyksen sillä lapseni antoi siitä selvän viestin alkaessaan imemisen sijaan itkeä rinnalla. Koin että päätös oli tuossa kohtaa varsin helppo tehdä- samalla sain yhden stressin aiheuttajan karistettua hartioiltani. Vielä olen oppinut sen, että niin ihanaa kuin vauvan ihastelu onkin, koen voimaantumista (myös) kaikista pienistä omista hetkistä – kauppareissuista, jutteluista ystävän kanssa, lehden lukemisesta häiriöttä parvekkeella, kasvonaamiosta saunan lauteilla, ja niin edelleen. Pienet omat hetket pois vauva-arjesta ovat oiva keino saada mieli huolivapaaksi.

On tärkeää puhua vanhemmuuden haasteista ja vaikkapa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. On kuitenkin tärkeää puhua myös kaikesta siitä mikä voi mennä hyvin ja kivuttomasti. Olen joskus lukenut ettei pikkuvauvan äiti ehdi käydä edes suihkussa tai että univelka on täysin kestämätöntä. Itse olen kokenut suihkussa käymisen olevan järjestelykysymys, ja vaikka yöuni jäisikin liian lyhyeksi ja katkonaiseksi, olen itse usein jatkanut sitä aamupäiväunilla sängyssä vierekkäin lapseni kanssa- tänäänkin kahteentoista saakka! Välissä olen toki syöttänyt, vaihtanut vaippaa ja vähän seurustellutkin. Helpotusta lapsi-arkeen saa sillä, että hyödyntää kaiken mahdollisen tuen, avun ja vastuun jakamisen (toisilla tähän on toki mahdollisuuksia toisia enemmän) – sillä, että uskaltaa antaa lapsensa välillä myös toisten käsiin. Itse olen monesti vauva ojossa miestäni vastassa kun hän palaa töistä, ja mieheni teini-ikäinen poika on toisinaan syöttänyt vauvan antaen meille mahdollisuuden tehdä muuta sillä välin. Ja – vaari lupasi hoitaa Viljamia juhannuksena kun olemme porukalla mökillä, jotta äiti voi rentoutua 🙂

Lasta ei voi suojata kaikelta maailman pahuudelta- mutta omasta kodista voi tehdä lapselle turvapaikan. Myös äidin ja isän keskinäinen rakkaus voi olla osa lapsen turvasatamaa. Asioista voi opetella huolehtimaan terveen järjen ja luottamuksen säestyksellä- ei olemaan niistä (vain) huolissaan.

Äidit ovat varmaan aina hiukan sydän syrjällään lapsensa vuoksi, kuten laulussakin todetaan. Onneksi kuitenkin myös äitiydessä elämän kolme suurta pätee ja riittää: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Ps. Mitä ajatuksia ylläkirjoittamani, ja vanhemmuus ylipäätään, teissä herättää?