Imettäminen, luonnollista mutta intiimiä – ja jokaisen oma asia
Imettäminen on mielestäni maailman luonnollisimpia asioita. Se on myös maailman kauneimpia asioita. Vielä se on- minulle– yksi maailman henkilökohtaisimpia ja intiimeimpiä asioita.
Eräs ystäväni aloitti viisi viikkoa esikoisensa syntymän jälkeen opiskelut. Samasta syystä heillä annettiin koko ajan imetyksen ohessa myös korviketta sekä pumpattua maitoa, ja imetys lopetettiin kokonaan kolmen kuukauden jälkeen. Ystäväni opiskelun tuoreena äitinä mahdollisti hänen miehensä työ, joka oli tuolloin joustavaa ajoiltaan ja tapahtui kotona. Ystäväni kertoi, että hän sai perheensä ratkaisusta osakseen aimo määrän syyllistämistä, myös ja jopa lääkäreiden taholta- heidän mielestään ystäväni oli itsekäs. Toisen lapsen saadessaan ystäväni ei imettänyt lainkaan syystä että hän sai erittäin kivuliaan rintatulehduksen. Syyllistämistä seurasi jälleen.
Minulle itselleni imetys on ollut hankalaa heti lapseni syntymästä alkaen (kuten olen blogissani aiemmin kirjoittanut). Osa-syynä tähän on ollut sektiokomplikaationi, minkä vuoksi en viikon sairaalassa olon aikana pystynyt imettämään lastani juuri lainkaan. Maidon tulo siis alkoi niukkana ja on ollut sitä koko ajan aina tähän hetkeen saakka (synnytyksestä on nyt kulunut noin kolme kuukautta). Lisäksi olen koko ajan tarvinnut imetyksen avuksi rintakumia, mikä puolestaan on aiheuttanut hankalat ja epämukavat imetysasennot. Lapsen riittävän ravinnonsaannin turvaamiseksi olemme koko tämän ajan antaneet hänelle myös korviketta sekä pumpanneet maitoa (öisin hän on alun jälkeen saanut vain korviketta pumpatun maidon ohessa, tämä ajan säästämiseksi sekä riittävien yöunien turvaamiseksi). Meillä, varsinkin minulla, on mennyt päivittäin aikaa tähän ”maitorumbaan” aivan kohtuuttoman paljon – ensin lapsi rinnalla noin 30min-60min, sen jälkeen pullomaito + röyhtäytykset noin 30min., tämä noin kuusi kertaa joka päivä. Päälle vielä pumppailut joihin on mennyt ehkä tunti päivässä. Ajankulun lisäksi maitorumba on aiheuttanut lihassärkyjä ja henkistä stressiä.
Miksi olen imetystouhuun kuitenkin lähtenyt? Pääosin sen vuoksi, että joka paikassa törmää siihen kuinka tärkeää nimenomaan äidinmaito on lapselle- mikään muu ravinto ei (kuulema) ole yhtä ravitsevaa, ja mikään muu kuin imettäminen ei (kuulema) luo yhtä hyvää pohjaa äidin ja lapsen kiintymyssuhteelle. Ja, tottakai, olen halunnut tarjota lapselleni mahdollisimman ravitsevaa ruokaa, ja tottakai tekisin mitä tahansa jotta hän kiintyisi minuun. Aikamoisen paineen nuo suositukset ja ohjeistukset siis aiheuttavat. Imetyksen tärkeyttä on puollettu myös sillä, että se ”auttaa äitiä karistamaan raskauskilot”. No, omalla kohdallani raskauskiloja tuli nolla, päinvastoin laihduin raskauden aikana noin 12 kiloa. Synnytyksen jälkeen vaa’an lukema on jämähtynyt joka päivä melkein grammalleen samaan lukemaan (vaikka olen imettänyt – ja syönyt terveellisesti ja käynyt lenkillä päivittäin).
On paljon naisia jotka eivät pysty itse valitsemaan sitä voivatko he imettää lastaan vai eivät. Maitoa ei heru (riittävästi) kaikilta, tai syynä imetyksen mahdottomuuteen voi olla jokin terveydellinen seikka. Toisaalta on myös paljon naisia jotka valitsevat korvikkeen imetyksen sijaan, ja heillä on siihen painavat – ja henkilökohtaiset- syyt. Tämän vuoksi toivoisin ettei imetyksen tärkeyttä korostettaisi niin paljon kuin sitä tällä hetkellä tunnutaan korostettavan niin yleisissä ohjeistuksissa kuin keskusteluissakin. Joillekin imettäminen on kuin uskontoon verrattavissa oleva asia, kuten edellämainittu ystäväni osuvasti sanoi. Kuitenkin elämä olisi paljon inhimillisempää ja reilumpaa meille kaikille jos voitaisiin ajatella – monesta muustakin asiasta kuin imetyksestä- että se on ja saa olla ihmisen henkilökohtainen valinta, eikä niitä valintoja voi arvottaa keskenään. Jos voitaisiin ajatella että asioita voi tehdä eri tavoin- ja silti aina yhtä ”hyvin”. Jos voitaisiin ajatella että meistä jokainen on oman elämänsä ja omien valintojensa suhteen kaikkein paras asiantuntija.
Olen itse ollut onnekas siinä, että minua ei ole neuvolassa painostettu imetykseen. Päinvastoin terveydenhoitaja on lähes jokaisen imetykseen liittyvän keskustelumme ohessa kysynyt ”onko sinulla itselläsi siis toive imetyksestä?”. Tuolla kysymyksellä hän on oletettavasti halunnut herätellä minua sen suhteen, että päätös on omani, enkä ole velvoitettu imettämään minkään ulkoapäin tulevan paineen vuoksi. Ehkä hän on myös nähnyt kasvoiltani sen henkisen kuorman mitä imetyksen hankaluus on minulle aiheuttanut. Mieheni on nähnyt tuon kuorman vielä paremmin- onhan hän ollut vierelläni ne lukemattomat kerrat kun olen nälkäänsä itkevä lapsi sylissäni vuodattanut lohduttomia kyyneleitä sopertaen samalla ”miksi tämä on näin vaikeaa” tai ”ei kukaan voi pystyä tällaiseen”.
Niin, kumpi on tärkeämpää äidin ja lapsen kiintymyssuhteelle: imettäminen- vaikka sitten poissaolevana, ärtyisänä ja uupuneena- vai korvikkeen antaminen virkeänä ja hyvinvoivana, samalla kertoen lapselle ääneen kuinka paljon häntä rakastaa? Ja- onhan lapsi myös pulloruokinnassa iholla ja lähellä. Tai- takaako todella ainoastaan rintamaito lapsen riittävän hyvän ja terveellisen ravinnon; kuinka monta täysin tervettä ja onnellista ns. korvikelasta maapallolla kuitenkin on?
Luulen että imetyksen suhteen eletään meillä tällä hetkellä lopun alkua. Vauva on alkanut osoittaa rinnalla ollessaan yhä useammin ja enemmän stressaantumisen merkkejä. Hänen stressinsä siirtyy luonnollisesti heti ja automaattisesti minuun. Stressin seurauksena maitoa tulee todennäköisesti entistä niukemmin. Alan myös olemaan aika todella väsynyt jatkuviin lihaskipuihin, ja siihen että suuri(n) osa päivästä kuluu hankalissa asennoissa olemiseen. Olen myös väsynyt arpomaan ja tuntemaan syyllisyyttä siitä ”saanko” lopettaa imettämisen vai en. Ajattelen yhä enemmän ja enemmän niin, että pääasia on kuitenkin se että lapsi saa ravintoa, oli se sitten korviketta tai rintamaitoa, riittävästi. Se, että hän on onnellinen ja hyvinvoiva. Se, että äitinsä on myös onnellinen ja hyvinvoiva. Minua hymyilyttää jo nyt kun mietin mihin kaikkeen ihanaan, iloiseen, onnelliseen ja rakkaudelliseen meillä jääkään aikaa sitten kun lopetan imetyksen.
Imettävä äiti on muuten mielestäni aivan erityisen kaunis. Minusta on ihanaa että monet äidit imettävät lapsiaan julkisesti kahviloissa, turuilla ja toreilla- siinä ei ole mielestäni mitään väärää tai häiritsevää, ei sitten yhtään mitään. Kuitenkaan, en itse koskaan voisi tehdä niin. Minulle on alusta saakka ollut itsestäänselvää että imetän ainoastaan yksin tai mieheni läsnäollessa. Minulle itselleni, henkilökohtaisesti, imettäminen on niin herkkä ja intiimi asia. Näin erilaisia me ihmiset olemme. Ja juuri näin erilaisia me saamme olla.
Ps. Imettäminen on itselleni itse asiassa niin henkilökohtainen ja intiimi asia että tämän postauksen kirjoittaminen jopa hiukan ärsytti ja arvelutti. Haluan kuitenkin kirjoittaa asioista jotka koen tärkeiksi ja joista haluan herättää keskustelua, ja sekä saada että antaa vertaistukea. Mitä ajatuksia teissä heräsi?
