Helena Koivun somekäyttäytyminen loukkaa jokaista joka on oikeasti ollut narsismin tai lähisuhdeväkivallan uhri

Tunnen Helena ja Mikko Koivun avioero-kiistasta ainoastaan sen mitä lehdet ovat kirjoittaneet, en yksityiskohtia. Kumpaakaan osapuolta en  henkilökohtaisesti tunne, enkä millään tavoin ole esimerkiksi ”fanittanut” koskaan. Tiedän Mikko Koivun ilmeisesti pettäneen Helenaa (millä tavoin käytännössä, sitä en tiedä) kuten senkin, että heillä on ollut rajuja erimielisyyksiä mm. rahaan sekä lastensa elämään (asuinpaikkaan ym.) liittyen. Näihin asioihin en ota kantaa tässä postauksessa. Pettäminen on aina väärin ja aina satuttavaa. Siitä minulla ei ole minkäänlaista faktatietoa onko rahojen suhteen tapahtunut jotain epäoikeudenmukaista tai lainvastaista. Mitä tulee lasten elämään, on minulla vahva mutu – tuntuma (osin myös niin mediaan kuin sosiaaliseen mediaankin perustuva) siitä että Mikko on vähintäänkin ihan hyvä isä ja Helena vähintäänkin ihan hyvä äiti.

Omalla instagram – tilillään Helena maalaa ex – puolisostaan kuvaa narsistina, kiusaajana, mielisairaana, sekä henkistä väkivaltaa käyttävänä ihmisenä. Hän kuvaa exänsä toimintaa mm. ”järkyttäväksi” ja ”sairaaksi”. Näihin instastooreihin Helenan tukijoukot osallistuvat nimitellen Mikkoa hulluksi ja mulkuksi, kauhistuttavaksi isäksi ja mieheksi. Kirosanoissa ei säästellä. Kaikki tämä on julkista – avoinna koko maailman silmille ja korville – sekä toistuvaa/päivittäistä. Ollut ilmeisesti jo useamman vuoden.

Pettäminen ei tee kenestäkään narsistia, huonoa isää tai henkisesti sairasta ja väkivaltaista ihmistä. Avioero-riidat ja niiden yhteydessä esiintyvät erilaiset näkemykset rahasta tai lasten tulevaisuudesta eivät myöskään tee kenestäkään sairasta tai kamalaa ihmistä. Nämä ovat täysin eri asioita – Helenalla menee puurot ja vellit sekaisin.

Instagramissaan Helena ei vaikuta narsistin tai lähisuhdeväkivallan uhrilta. Hän ei vaikuta erityisen surulliselta, onnettomalta, rikotulta, pelokkaalta tai kärsivältä. Päinvastoin, hän vaikuttaa voimissaan olevalta, ehkä hiukan kylmältä, halveksuvalta ja ivalliseltakin, aika pakkomielteiseltä myöskin. Kovin aitoa, viatonta tai välitöntä vaikutelmaa hän ei anna – nonverbaalinen viestintä jatkuvine silmänpyörittelyineen ym. viittaa pikemminkin ainakin jonkinasteiseen laskelmoivaan epärehellisyyteen. Katkeruus, vittuuntuneisuus ja kostonhimo paistaa läpi. Valitettavasti.

Eräässä stoorissaan Helena sanoi kuinka hän ottaisi mieluummin kertaalleen iskun  avokämmenellä kasvoihin, kuin kokisi jatkuvaa henkistä väkivaltaa ja kiusaamista – siis sitä samaa mitä itse tekee koko ajan toiseen suuntaan. Olen ymmärtänyt niin ettei Mikko  juurikaan edes juttele Helenalle. Julkisuudessa Mikko Koivu on ollut yhtä haastista lukuunottamatta täysin hiljaa koko avioero-kiistan ajan. Olen ymmärtänyt ettei Mikko huorittele tai nimittele Helenaa – jos niin olisi joskus käynytkin täytyy sen olla murto-osa siitä Mikon haukkumisesta ja mustamaalaamisesta mitä Helenan Insta on päivittäin pullollaan. Kääntääkö Helena mielessään asiat päälaelleen? Erilaiset näkemyksevät eivät ole yhtä kuin henkinen väkivalta. Toisekseen jos ja kun Helena ei ole koskaan kokenut fyysistä väkivaltaa Mikon toimesta ei hänen pitäisi olla kykenevä näitä kahta vertaamaan.

Aivan kuin Helena Koivun elämäntehtävä olisi jatkuva ex-miehen julkinen mustamaalaaminen ja haukkuminen. Tätä missiotaan hän toteuttaa välittämättä sen vaikutuksista omiin lapsiinsa. Ymmärrän hyvin että petetyksi tuleminen niin rakkauden kuin vaikka sitten rahojenkin suhteen (tähän petokseen tosin itse en usko) katkeroittaa helposti. Ihmisen oma päätös on se antaako katkeroitumiselle vallan – Helena selvästikin on antanut. Samalla hän on valinnut tien joka kaikkein varmimmin aiheuttaa kaikille asianosaisille eniten mielipahaa ja kärsimystä. Pystyn kyllä tuntemaan myös empatiaa Helenaa kohtaan ja tunnenkin (näin lähinnä äitinä) – mutta keinot käsitellä tapahtunutta eivät ole oikein tai rakentavia.

Olen itse elämässäni ollut lähisuhdeväkivallan, niin henkisen kuin fyysisenkin, sekä myös narsismin uhri. Voin kertoa että noissa tilanteissa ei ole ollut kyse pettämiseen, rahaan tai yhtään mihinkään muuhunkaan liittyvistä erimielisyyksistä. Kyse on ollut ”saatanan apinaksi” ja ”vitun huoraksi” haukkumisesta ihan muuten vaan, sairaalloisesta mustasukkaisuudesta jonka johdosta minut on eristetty koko ulkopuolisesta maailmasta, jatkuvasta vainoamisesta ja tappamisella uhkailemista ja niin edelleen. Helena Koivun somekäyttäytyminen loukkaa minua ja varmasti kaikkia muita miljoonia lähisuhdeväkivaltaa kokeneita naisia.

Lähestymiskieltoa voi hakea silloin kun perustellusti tuntee henkensä, terveytensä, vapautensa tai rauhansa olevan uhattuna rikollisella tavalla. Minä olen aikoinaan hakenut lähestymiskieltoa juurikin näillä perusteilla (toistuvasti väkivaltainen poikaystäväni mm. kirjoitti minulle että hänellä on hallussaan ase ja tietää kyllä keneen aikoo sitä käyttää). Mitkähän ovat olleet Helena Koivun perusteet omille hakemuksilleen? Sekö että Mikko Koivu on käynyt luvatta Helenan tontilla tai jotain vastaavaa (ilman mitään viitteitä väkivaltaisuudesta tai aggressiosta). Tämäkin on loukkaavaa heille joiden henki ja turvallisuus on oikeasti ollut uhattuna kun he ovat hakemusta tehneet. Ja – minkälaista resurssien tuhlausta.

Helena vaikuttaa mielestäni älykkäältä naiselta. Hänellä on kolme hurmaavan suloista ja ihanaa lasta. Miten olisi anteeksianto ex – miehelle joka on itse käsittääkseni jo vuosia elänyt omaa elämäänsä eteenpäin. Anteeksianto nimenomaan oman itsen vuoksi (eihän anteeksianto tarkoita sitä että hyväksyisi kaiken sen mitä toinen ihminen on tehnyt). Näin Helena Koivulla olisi varmasti vielä kaikki mahdollisuudet hyvään, terveeseen ja tasapainoiseen elämään. Somekäyttäytymisensä Helena naamioi  ”vahvan naisen jota ei vaienneta ja joka puhuu kaikkien toisten kaltoinkohdeltujen naisten puolesta” – rooliin. Aika ”helppo” ja aikamoisen kulunut selitys. Kyseinen naamio ei vaan yksinkertaisesti ole millään tavoin uskottava. Mikko Koivu ei varmasti ole sen täydellisempi kuin kukaan meistä – narsisti, väkivaltainen tai henkisesti epävakaa en millään usko hänen olevan. Saagan ”päätähti” itse ei vaikuta some-käyttäytymisensä perusteella kovinkaan tasapainoiselta.

Loppuun haluan ehdottomasti todeta ettei minulla ole mitään Helena Koivua vastaan. Mikko Koivuun suhtautumiseni on täysin neutraali. Halusin kirjoittaa tämän postauksen koska aihe on mielestäni tärkeä. Mikko ja Helena Koivun ”case” on loisto-esimerkki siitä mitä katkeruus parisuhteen loputtua saa pahimmillaan aikaan. Eniten kärsivät kaikkein viattomimmat eli lapset. Toisekseen – on väärin puhua narsismista, huonosta vanhemmuudesta, henkisestä väkivallasta ja toisen osapuolen mielenterveyden häiriöistä silloin kun kyse on ennemminkin omasta pettymyksestä, katkeruudesta, kateudesta, sekä kyvyttömyydestä mennä eteenpäin. Näitä asioita ei sovi sekoittaa toisiinsa.

Maailmassa on aivan liian paljon naisia joita on oikeasti lyöty, petetty, vainottu, haukuttu, manipuloitu, uhkailtu, eristetty, kiristetty, raiskattu, ja kohdeltu kaikin tavoin kaltoin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Naisia jotka ovat pelänneet henkensä edestä.

Helena Koivu ei ole yksi heistä. Tämän uskallan sanoa ja kirjoittaa jopa ilman henkilökohtaista fakta-tietoa asiaan liittyen.

Puheenaiheet Mieli Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

En ymmärrä mielensäpahoittamisen kulttuuria

Yritän olla tässä postauksessa tekemättä yksinkertaisesta asiasta vaikeaa, monimutkaista tai seikkaperäistä – päinvastoin. Toivottavasti teksti ei triggeröi – nämä ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, kunnioitan jokaista eriävää mielipidettä.

Minun mielestäni tytöt ovat tyttöjä ja pojat poikia. Biologisesti ajateltuna. Identiteetti on asia täysin erikseen. Luonto ei toimisi ilman kahta eri sukupuolta vaan kaikki lajit kuolisivat lopulta sukupuuttoon. Uskon luonnon tarkoituksenmukaisuuteen.

Afrikan tähti ei mielestäni ole loukkaava peli. Minun ajatuksissani se kuvaa ihan korrektisti aikansa maailmankuvaa. Ennenkaikkea peli on paitsi hauska ja jännittävä niin myös opettavainen (maantieteellisesti). Samaan hengenvetoon on todettava että peli on peli – ei oppikirja tai Raamattu.

Huumori on huumoria. Ei huumorin kuulukaan olla faktuaalista tai jotain tiettyä arvopohjaa kantavaa. Huumori on aina myös aikansa kuva. Maailma muuttuu mutta miksi mennyttä pitää yrittää muuttaa (se on mennyttä). Olen minäkin (mielestäni ihan sivistynyt ja aidosti rasismia vihaava ihminen) aikoinani nauranut Pulttiboisin saamelais-ja romani-sketseille, olkoonkin että olin vasta lapsi tuolloin. Olen nauranut sen ajan kärjistetyille stereotypioille (mistä käsittääkseni huumorissa on hyvin usein kysymys) – en saamelaisille tai romaneille. Nauranhan myös sketseille suomalaisista (vaikkapa liittyen suomalaisten pidättyväisyyteen ja rujouteen) ja blondeista (olen ollut blondi 98% elämästäni).Osaan muutoinkin nauraa itselleni tilanteessa kuin tilanteessa – ja nauran. Sketsille nauraminen ei tarkoita sitä että olisi samaa mieltä sketsin sisällöstä/sanomasta. Koko ajatuskin on mielestäni ihan utopistinen. Huumoria – jos ei muuta niin mustaa sellaista – voi omasta mielestäni löytää melkein mistä tahansa (kuten vaikkapa tv – sarja Tabu on osoittanut). Huumori on eri asia kuin pilkka tai iva. Eikä kaikkien huumorintajun tarvitse olla samanlainen.

On mielestäni itsestäänselvää ettei neekeri-sanaa voi käyttää sen enempää puheessa kuin vaikka Aapisissa tai makeisissa – mutta sitä en ymmärrä sitten mitenkään, että kaikki joskus taiteessa, kirjallisuudessa, tv-ohjelmissa/elokuvissa, ylipäätään koko kulttuurikentällä ollut pitäisi yhtäkkiä sensuroida ja muuttaa. Tupakka, alkoholi, punainen liha – mitä näitä nyt on. Samalla kyseinen sensurointi mielestäni loukkaa ja aliarvioi yksilön omaa arviointikykyä ja päätösvaltaa. Ainakin itse koen pystyväni aivan hyvin katsomaan vaikka Sinkkuelämää ilman että rinnastaisin sitä mitenkään yhtään mihinkään todellisuuteen. Sinkkuelämää on fantasiaa. En myöskään koe aikuisena ihmisenä saavani minkäänlaisia vaikutteita siitä mitä näen, katson, kuulen tai kuuntelen. Omat arvoni ovat muotoutuneet niin kauan kuin muistan jostain aivan muusta. Lapsia ja nuoria pitää toki suojella kaikilta haitallisilta vaikutteilta – mielensäpahoittamisen kulttuurissa ei ole kyse tästä.

Me too – kampanjat ovat minua niinikään ärsyttäneet. Miksi yhtäkkiä palataan menneeseen tyyliin ”en tajunnut loukkaantua tuosta silloin mutta nytpä voin”. Tämä maailma ei ole, eikä kukaan meistä, täydellinen. On aivan absurdia tavoitella täydellistä maailmaa ja joka tilanteessa täydellisesti käyttäytyviä ja toimivia ihmisiä. Me kaikki olemme tehneet ja teemme virheitä. Minua on joskus läpsitty takapuolelle tai pidetty härskien vitsien  kohteena – so what. Tahdittomuutta, sivistymättömyyttä, moukkamaisuutta. Ei sen enempää. Ei rikollista. En ole traumatisoitunut. Toki ymmärrän että ihmiset kokevat tämän asian hyvin eri tavoin (oman koskemattomuuden ja oman fyysisen tilan rajat). Uskallan silti väittää että Me too – liikkeissä on ainakin osittain ollut kyse ns. joukko-hysteriasta. Ehkä myös jonkinlaisesta (feministisestä tai muusta) ääri-ajattelusta, ja ainakin vähintään hyvin voimakkaasta, tietoisesta ja tarkoituksellisesta vastakkainasettelusta.

Erityisherkkänä koen todella ahdistavana maailman jossa jokaisen pitäisi pystyä robotin lailla ”virheettömään” ajatteluun ja toimintaan, sekä täydelliseen hyveellisyyteen. Koen ahdistavana maailman jossa rivien väleillekin pitää antaa merkityksiä ja niiden sisään piilomerkityksiä. Maailman jossa itseruskettavan käyttö on rasismia tummaihoisia kohtaan. Maailman jossa huumori saa kohdistua vain johonkin hyvin tarkkaan rajattuun. Maailman jossa on parempi vaieta ettei vaan loukkaisi ketään. Maailman jossa peruskäytöstavat, normaali hienotunteisuus ja toisten kunnioittaminen ovat vain alkusoittoa jollekin megalomaaniselle etiikan ja moraalin sääntöviidakolle. Ei kiitos.

Jokainen ihminen tulee mielestäni kohdata yksilönä. Silti itselleni on ollut ajoittain hiukan haastavaa sulkea silmiäni esim. tiettyjen väkivaltarikoksiin liittyvien tilastojen suhteen. Tämä on mielestäni inhimillistä. Tiedän silti että tulen aina antamaan jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden kunnes toisin todistetaan – haluan ajatella ihmisestä kuin ihmisestä lähtökohtaisesti hyvää. Ennemminkin itseäni harmittaa se jos vaikkapa tietty etninen alkuperä/rotu tulee toistuvasti esille rikollisuudessa. En koe rasistisia tai vihaavia ajatuksia, vaan surullisia ja hämmentyneitä.

Loppuun todettakoon vielä kliseisesti että jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa eivätkä tunteet ole koskaan väärin. Mielestäni aikuisen ihmisen on silti pystyttävä tarkastelemaan tunteitaan myös kriittisesti. Miksi tunnen niin kuin tunnen, miksi pahoitin mieleni, onko tunteessani enemmän kysymys provosoitumisesta tai triggeröitymisestä, vaikuttiko tunteeni syntyyn jokin yleinen ko. hetkellä vallalla oleva asenne-ilmapiiri jne. Tai onko minulla vaan kokonaisvaltaisesti niin paha olla että ärsyynnyn kaikesta mahdollisesta (mikä on toki ymmärrettävää muttei ei kovin ”hedelmällistä”).

Ennen kaikkea vastustan sitä että kaikkien pitäisi tuntea ja kokea asiat samalla tavoin. Vastustan sitä että koko yhteiskunta yritetään tasapäistää ja manipuloida tiettyihin aatteisiin ja arvoihin. Vierastan asioiden moralisointia. Vierastan mielensäpahoittamista ilman omaa, aitoa, henkilökohtaista tunnetta jostain. Vierastan ahdasmielisyyttä. Vierastan ylhäältäpäin tulevia vaikuttamis-yrityksiä. Toivoisin enemmän avarakatseisuutta ja laajempia näkökantoja. Ihan hiukan kepeämpää ja armollisempaa elämänasennetta. Vähemmän sääntöjä ja sensuuria. Enemmän sananvapautta. Enemmän aitoutta.

Voisiko seuraava maailmanlaajuinen trendi olla ”minä niin mieleni ilahdutin”?

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta