Oi voi. Pari kuukautta takaperin kirjoitin, miten rutiini on olennainen osa liikunnallista elämäntapaa, erityisesti kiireen keskellä. Nyt joudun rehellisyyden nimissä tekemään pikku päivityksen tähän samaiseen asiaan liittyen: viime viikot olen nimittäin erittäin satunnaisia hiihtolenkkejä ja salikeikkoja lukuunottamatta tarponut melko syvässä mudassa niin liikuntarutiinin kuin -motivaationkin kanssa.

(Teko)syy liikkumattomuudelle ja sen mukanaan tuomille lieveilmiöille kuten huonolle syömiselle ja liian vähäiselle nukkumiselle on ollut se perinteinen: en ehdi. Välillä se on ollut kyllä ihan oikea syy: lapsen sairastelu, työmatkat ja muut pakottavat menot ovat monena päivänä aiheuttaneet sen, että minulla ei ihan oikeasti ole ollut hetkeä, jonka olisin voinut käyttää urheiluun.

Harmillisen paljon on kyllä ollut myös kiinni ihan sen treenirutiinin pettämisestä. Lenkin sijaan on tullut jäätyä sohvalle, koska en jaksa/ehtisin vain lyhyelle lenkille/ulkona sataa räntää/olen ansainnut sohva-aikaa ja jakson Fresh Meatia/Downton Abbeya. Ärsyttää, koska tiedän miten hyvä fiilis urheilusta tulisi, ja että ylläpitämällä säännöllistä liikuntaa ja järkevää syömistä olisin paljon tehokkaampi – ja varsinkin hyväntuulisempi… Kiireen niskoille on vaan vähän liian helppo sälyttää kaikkea: kuten se, että olen joutunut peruuttamaan kolme edellistä PT-tapaamista, enkä ehdi edes  vastata puhelimeen tai soittaa takaisin kun PT-ressu soittaa perään yrittäessään sopia uusia aikoja. 

Eilen sain kuitenkin tästä kaikesta tarpeekseni. Valitin jälleen kerran ystävälleni kiirettä ja treenien puuttumista, ja yhtäkkiä tuli vahvasti sellainen olo, että tämän on nyt loputtava. En voi hyvin, enkä halua viettää taas yhtä viikkoa säntäillen paikasta toiseen, liikunnan puuttumista harmitellen. Haluan ehtiä urheilla edes vähän, levätä tarpeeksi ja syödä järkevästi – yksinkertaisesti voida paremmin. Tajusinpa senkin, että ainoa ihminen, joka tämän voi saada aikaan, olen minä itse.

On tosi helppoa syytellä kiirettä ja aikatauluja siitä, että ei ehdi tai jaksa. Ja valittaa siitä jokaiselle, joka jaksaa kuunnella. Ja onhan siinä totuuttakin – elämä on kiireistä! Mutta mitään hyötyä siitä valittamisesta ei kyllä ole. Kukaan ei varmasti tule siivoamaan kalenteriani tai raahaamaan minua salille, vaikka kuinka vinkuisin. Paljon järkevämpää olisi siis lopettaa valittaminen ja oikeasti tehdä jotain asialle – tämän ilmiselvän asian sisäistämiseen tarvitsin selvästi sen pari viikkoa kaoottista elämistä ja tunkkaista oloa…

Niinpä on aika ottaa itseä niskasta kiinni, raivata kalenterista ja elämästä tilaa edes pikaisille treenituokioille, mennä aikaisemmin nukkumaan ja suunnitella syömisiä hiukan etukäteen. Ja sanoa ei joillekin niistä asioista, jotka pitävät minua liian kiireisenä – tämä on ehkä se vaikein kohta, mutta aion yrittää. 

Alkajaisiksi klikkailin itseni eilen illalla takaisin Yoogaiaan ja uudistin jäsenyyteni. Tänään vedin lenkkarit jalkaan ja kävin kahlaamassa viisi kilometriä jäisissä lätäköissä – oli hauskaa, ihan tosi! 🙂 Niin, ja sille PT:llekin aion soittaa vielä takaisin…

Reipasta alkuviikkoa ja hyviä valintoja kaikille! 🙂