Mehut irti
Lars von Trierin Nymphomaniacissa on tapauksen tuntua: harvoin nelituntinen eurooppalainen taide-elokuva puhuttaa tähän tahtiin saati kerää näinkin suuria katsojamääriä. Jos nyt rehellisiä ollaan, harvemmin tämän sorttista tavaraa edes teatterilevitykseen saadaan. Nymphomaniacista nähdään meillä von Trierin alkuperäisestä ohjaajanvisiosta tunnilla lyhennetty teatteriversio, joka esitetään kahdessa osassa. Väliajan voi sitten sulatella näkemäänsä vaikka tervehenkisesti kahvin ja pullan kera.
Elokuvassa Charlotte Gainsbourgin näyttelemä, elämän murjoma Joe päätyy kirjoihin uppoutuneen erakkomies Seligmanin (Stellan Skarsgård) pelastamaksi ja alkaa kertoa tälle elämäntarinaansa. Nymphomaniac on siis eräänlainen metaelokuva, jossa Seligman kytkee kuulemansa kulttuurihistorian ja muun maussa perhokalastuksen vaiheisiin. Joe taas hakee seitsemään lukuun jaettuun kertomukseensa inspiraatiota Seligmanin teorioista ja askeettisen asunnon harvoista esineistä. Samalla analysoidaan Joen kertomien moraliteettien vaiheita ja paneudutaan tarinan ydinkysymykseen nymfomanian etiikasta.
Joen luotettavuutta kertojana on tosin ehkä syytä kyseenalaistaa, ja etenkin kakkososassa yhteiskunnan hylkäämän ”nymfomaanin” tarina saa yhä eriskummallisempia piirteitä. Von Trierin elokuva ei olekaan ensisijaisesti tarina seksiaddiktiosta, kuten vaikkapa Steve McQueenin Shame, vaan sen juuret koukertelevat moraalifilosofiasta uskonnon kautta sukupuolipolitiikan sedimentteihin.
Lähtökohtana on sinänsä ihan kiinnostava vastakkainasettelu aseksuaalisen, maailmaa kirjallisuuden avulla ymmärtävän Seligmanin ja vahvan ruumiillisuuden kautta niin hyvässä kuin pahassakin elävän Joen välillä. Nymphomaniac käsittelee kuitenkin sukupuolirooleja ja seksuaalisuutta varsin vontriermaiseen tapaan: naiseus, äitiys, syyllisyys, halu ja uhrautuminen painiskelevat ei-niin-iloisessa sekamelskassa, jossa täyttymystä etsitään kuumeisesti, mutta yleensä vääristä paikoista. Lopun voi toki tulkita feministisenä, ja Joen ja Seligmanin keskusteluiden innoittamana on syytä pohtia hetkauttaisiko sama tarina miespäähenkilön suulla kerrottuna ketään.
Pituudestaan huolimatta Nymphomaniac ei ole ylivoimaisen raskas katsoa, eikä sen jälkeen tarvitse varata aikaa henkisestä pahoinpitelystä toipumiseen. Sukupuolielimiä ja ratsastuspiiskojakin riittää, mutta kovin pahasti ei tarvitse punastella. Leffaseuraksi en silti välttämättä ehdottaisi iskää tai äiskää. Huumoriakin leffasta löytyy. Miten Uma Thurman onkin usein ollut komediennena niin surkea, vaikka on Nymphomaniacin passiivisaggressiivisena vaimona tajuttoman hauska. Myös nuorta Joeta näyttelevä uusi tuttavuus Stacy Martin on oikein hyvä, ja muun muassa elokuvan ensi-illassa tempuillaan kummaksuttanut Shia LaBeouf tekee takuulla uransa oudoimman vedon.
Harmi vain, että Nymphomaniac ei ihan lunasta tuntien aikana kasvattamiaan odotuksia: loppua kohden kupletin juonen soisi tiivistyvän eikä päinvastoin. Etenkin toisen osan loppupuolella jännite on välillä hukassa, ja epäuskottavat juonenkäänteet antavat vaikutelman, ettei von Trier itsekään ihan tiedä minne on matkalla. Toisaalta paikoin nähdään ehdan kiinnostavaa taidedraamaa, ja eihän tätä nyt oikein voi väliinkään jättää. Suositellaan siis, mutta tietyin varauksin.
Rakastumisesta kertovia elokuvia on lukemattomia, mutta hyviä eroelokuvia paljon vähemmän. Ihanimmasta päästä on ohjaajana varsin lupaavan Sarah Polleyn Take This Waltz. Seth Rogenin ja Michelle Williamsin hienovireisesti näyttelemän nuoren parin lapsenomaisen intiimi, mutta sähköttömäksi urautunut suhde on harvinaisen todentuntuinen. Pätkätöihin juuttuneen Williamsin Margot’n odotukset siitä, että elämä viimein alkaisi uskaltamatta kuitenkaan oikeasti tarttua toimeen, tuntuvat kertovan jotain olennaista sukupolvesta, joka haluaa samaan aikaan vapautta ja turvallisuutta. Päätöksen tekeminen lähtemisen ja jäämisen välillä on yhtä lailla mahdotonta.
Koskettava ja elämänmakuinen on myös Derek Cianfrancen Blue Valentine, jossa siinäkin nähdään kuka ties herkkiin erorooleihin erikoistunut Michelle Williams. Take This Waltzia astetta rosoisempi elokuva kulkee Williamsin Cindyn ja Ryan Goslingin Deanin mukana teinirakastumisesta kohti vääjäämätöntä loppua. Tässäkin erokuvauksessa tuskaisinta on, kun yksi haluasi vielä yrittää, mutta toinen on jo päästänyt irti. Liikutuin Blue Valentinesta niin, että Cianfrancen paljon suurempaa huomiota saanut The Place Beyond the Pines tuntui vähän pettymykseltä.
Pariskunnan tarinan rakastumisesta eroon, tai oikeastaan toisinpäin, kertoo myös François Ozonin loistava Rakkaus: meno & paluu (5×2). Ranskalaisen eleettömästi kuvatussa elokuvassa upean Valeria Bruni Tedeschin ja Stéphane Freissin näyttelemä pariskunta istuu juristin toimistossa avioeropäätöstä kuuntelemassa. Lopun hetkestä elokuva kulkee taaksepäin kohti häitä sekä suhteen ja perhe-elämän vaiheita viidessä jaksossa. Tuloksena on suorastaan patologinen parisuhteen läpileikkaus. Säälimätöntä, mutta hienoa.