Tämä mun blogi kuvastaa muo kyllä todella hyvin. Innostun hetkellisesti todella paljon jostain asiasta, ja paneudun siihen täysillä, mutta… Hetken päästä vaan unohdan sen. Nytkin unohdin moneksi kuukaudeksi koko mun blogin olemassa olon. Tämä ehkä selittää myös miksi mulla on vaikeuksia esim. pudottaa painoa 😀

Nyt elämä on ollut aika kiireistä. Töitä on todella paljon, mutta toisaalta se on ihan kivaa, kun ei täällä vieläkään ole oikein muuta tekemistä. Kävin yksi päivä Actionissa (tokmannin tapainen liike), ja se oli kyllä niin stressaavaa. Piti varata aika, olla siellä 10min ennen, ja sitten juosta kauppa läpi. Mulla oli 10 minuuttia aikaa shoppailla, ja kauppa on tosiaan aika normaalin Tokmannin kokoinen. En tietenkään myöskään löytänyt mitään, mutta sain vihdoin mm. käsipainot kotiin mistä olen haaveillut.

Nyt mulla on taas treeni-into päällä, niin pitää hyödyntää se, ei se kuitenkaan kauaa kestä! Tosin olen yllättänyt itsenikin, vuoden vaihteessa päätettiin tehdä pieni elämäntaparemontti, ja se on pysynyt nyt jo melkein kolme kuukautta. Ensin oltiin tosi ehdottomia, ei herkkuja eikä alkoholia. Nyt ollaan pikkuhiljaa pidetty ensin kerran viikossa herkuttelupäivä, ja tehty jotain herkkuruokaa, ja nyt on jo ihan ok lipsua vähän enemmän. Alkoholia tulee käytettyä koko ajan vähemmän ja vähemmän, mikä on toki hyvä asia.

Me-time, where are you?

Yksi asia, mikä korostuu tässä korona-aikana, on oman ajan puute. Tiedän, että olen todella onnekas, kun meillä on iso talo ja 99% ajasta on tosi kivaa yhdessä. Silti, olen aina ollut semi-introvertti, ja kaivannut aika paljon omaa aikaa. Nyt kahdeksan kuukautta ollaan oltu lähes kokonaan ilman muuta sosiaalista elämää, ja koko ajan yhdessä. Vaikka oltaisiin eri huoneissa, niin silti sen toisen läsnäolon tuntee koko ajan. Normaalissa elämässä tulisi kuitenkin melkein joka päivä tilanne kun on yksin kotona. Samalla siitä nauttii todella paljon, kun on sitä yhteistä aikaa, mutta kyllä se raja tulee joskus vastaan 😀 Ei mulla ole mitään erikoista edes mitä haluaisin tehdä, se on vaan outo tarve olla yksin. Mun puoliso on kyllä ihanan ymmärtäväinen, ja yrittää antaa mulle tilaa mahdollisuuksien mukaan. Ongelmaksi muodostuu se, että niitä mahdollisuuksia ei ole niin paljoa.

Nyt miten ollaan yritetty ratkaista tätä asiaa, on ollut se, että töiden jälkeen mä olen meidän olkkarissa, ja mun puoliso jää sen työhuoneeseen. Se toimii ihan hyvin, ja sitten aina välillä vieraillaan puolin ja toisin, kun haluaa kertoa jotain, tai vaan yleisesti kaipaa huomiota. Ollaan myös mietitty, että jos jompi kumpi menisi vaikka hotelliin yhdeksi yöksi. Mun ajatus siitä on lähinnä vaan se, että jos menisin, niin varmasti vaan harmittelisin sitä että hän ei ole mun kanssa siellä. Kauhean hankalaa!

Kohta kuitenkin enemmistö saa rokotteet, ja elämä palaa jonkinlaiseen normaaliin. Sitten luultavasti muistelen vaan ihanaa korona-aikaa, kun meillä oli kaikki aika maailmassa olla yhdessä 😀 Hankalaa olla minä!