”Kuin huuto veden alla”
Minä hymyilen, minä reippaan oloisena esiinnyn, minä kuljen, vaikka samalla pysähtyen seisahdun. En kykene näkemään kirkkain silmin, vaikka toiset saattavat minut niin nähdä. Ympärilläni on metrikaupalla kangasta, kangasta joka puristaa yhä tiukemmalle ja tiukemmalle, samalla kun tumma olento rintakehäni päällä kurkkuani kuristaa. Minä olen vakavasti masentunut. Minä silti hymyilen.
”Kuin huuto veden alla”
Niin minä sitä kuvailisin. Kuin kulkisi ihmismassan läpi hymyillen, kohti rantaa. Kahlaisi veteen, vaikka sekään ei turvaa toisi. Ottamatta paljoa henkeä, hyppäisi uppeluksiin. Silmät auki huutaisi, näkemättä mihinkään.
Huuto, huuto niin kova, että sen voiman rintakehässään tuntisi. Huuto, joka vettä pinnan alla liikuttaisi. Huuto, jota kukaan muu ei kuulisi. Huuto, joka pinnan alle piiloutuisi.
Pää takaisin pinnan yläpuolella ei paljoa tuntisi. Raskain askelin kohti rantaa kahlaisi, vaikka merilevä nilkkoihin kietoutuisi.
Ei ole väärin hymyillä, tai huutaa, yksilöinä jokainen oma ainutlaatuinen olentonsa on. Minä hymyilen, minä tehtäviä teen, minä toteutan, mutta pinnan alla saatan välillä huutaa, vaikka kukaan ei kuulisikaan.
Eikä kenenkään tarvitsekaan kuulla, ei sitä en tahtoisi. Mutta niin minä sitä kuvailisin, sitä miltä masennus tuntuu.
Kuvat: Kaisa Saarinen
Aiempia tekstejäni mielenterveyden puolelta mm.