Vaaleanpunainen elefantti työpaikalla

Kirjoitin keväällä työpaikasta, johon hain ja jota en saanut. Hakiessani paikkaa päätin rehellisesti mainita esimiehelle haaveistani tulla äidiksi lähitulevaisuudessa. Tuo päätökseni herätti myös keskustelua lukijoissa ja suurin osa olisi jättänyt asian mainitsematta.

Jälkikäteen puhuin asiasta tuttavani kanssa, joka minulle alunperin vinkkasi paikasta. Ennen kuin ehdin edes sanoa mitään, hän huudahti, että ”ethän vain maininnut tuosta vauvaprojektista?!” Hieman nolostuneena sitten mumisin, että ”joo-o, kyllä taisin epäsuorasti mainita”. ”No ni. Sen takia sä et sitä varmaan sitten saanut.” Tämä tuttavani sanoi myös suoraan, että hän itse päätti palkata omaan tiimiinsä miehen, koska hän äitinä tietää, miten hankalaa pienten lasten kanssa on joustaa töiden suhteen ja hän tarvitsee jonkun, joka voi tarvittaessa jäädä ylitöihin lyhyelläkin varoajalla.

Tänään sitten istuin keskustelemassa toisen tuttavani kanssa mahdollisesta työpaikasta, johon hän voisi minua suositella. Päätin jälleen kerran olla rehellinen. Ilmoitin olevani kiinnostunut, mutta ennen kuin hän alkaa minua suosittelemaan hänen tulisi tietää meidän vauvasuunnitelmista. Tämä tuttavani on pienen lapsen isä ja hän vain kohautti harteitaan, että eihän tällaisia asioita voi liikoja miettiä ja neuvoi hakemaan paikkaa, mutta jättämään vauvatoiveet mainitsematta.

Nyt tässä mietin, että uskomatonta miten tästä vauva-aiheesta on tullut varsinainen pink elephant. Asia, jonka läsnäolosta kaikki ovat tietoisia, mutta josta kukaan ei puhu ääneen mitään. Tähän saakka en ole asiaa paljoakaan pohtinut tai ongelman suuruutta ymmärtänyt, mutta nyt tuntuu että se vaanii joka nurkalla. Minulle, vastikään naimisiinmenneenä ja reilu kolmekymppisenä naisena, vaaleanpunaisesta elefantista on tullut arkipäivää, uusi normaali.

Miesten tai vielä uran alkuvaiheessa (lue: nuorten) naisten on tätä varmaan vaikea uskoa. Ja heillehän tämä avautuu vain etuna, ohituskaistana urapolulla, joten ymmärrettävästi heillä ei ole paljoa yllykettä asiasta huudella. Myös minun itseni on vaikea uskoa kirjoittavani tätä tekstiä. Olen aina luottanut kykyihini naisena ja siihen, että fiksu, kovasti töitä tekevä nainen kyllä pärjää kilpajuoksussa siinä missä miehetkin. Että jos naiset asiasta surkuttelevat, niin voisivat katsoa peiliin ja ryhdistäytyä. Mutta yhtäkkiä tunnen kuinka jään jälkeen, jokaisella askeleella. Kuinka se vaaleanpunainen elefantti roikkumassa niskassa en vain pysty tätä kisaa voittamaan.

Ja loppuun vielä vähän faktatietoa, oman mutufiiliksen tueksi (ehkä näitä tuloksia on täällä jo joskus päivitelty, mutta minulle tämä oli uutta).

EU:n 2013 tekemässä tutkimuksessa tarkasteltiin miesten ja naisten välisiä kriteerejä rekrytointitilanteessa ja tulokset ovat aika mielenkiintoiset.

Mitkä kolme asiaa ovat tärkeimmät, kun hakija on MIES?

  1. Työkokemus 40%
  2. Tutkinnot / koulutus 38%
  3. Joustavuus työaikojen suhteen 31%

Joo, tämähän kuulostaa oikein hyvältä ja järkeenkäypältä. Mutta entäs mitkä ovat kolme tärkeintä kriteeriä, kun hakija on NAINEN?

  1. Onko lapsia 49%
  2. Joustavuus työaikojen suhteen 35%
  3. Yleinen viehättävyys 33%

Sanattomaksi vetää.

Puheenaiheet Työ Ajattelin tänään

Yhteydenpitoa

kuva.jpg

Aivan prosessin alkuvaiheessa meillä oli keskustelu NWSC:n sijaissynnyttäjien koordinoinnista vastaavan ihmisen kanssa (siitä kirjoitin täällä). Hän kertoi meille esimerkkejä, miten yhteistyö ja yhteydenpito sijaissynnyttäjän ja aiottujen vanhempien välillä käytännössä tapahtuu. Kuten tuossa aikaisemmassa postauksessakin mainitsin, hän kertoi myös miten sijaissynnyttäjät nimenomaan haluavat olla tiiviisti yhteydessä ja että aiotut vanhemmat elävät prosessia heidän kanssaan. 

Muistan hyvin kuinka pyörittelin silmiäni ja kummeksuin ajatusta, että meistä ja sijaissynnyttäjästä tulisi jonkin sortin ystävät? Että soittelisimme toisillemme ja sijaissynnyttäjä lähettelisi kuvia lääkärikäynneistään? Miksi sijaissynnyttäjä ylipäänsä haluaisi nähdä tuollaisen vaivan kaiken muun epämukavuuden lisäksi? Koordinaattori kertoi, että rahallisen palkkion lisäksi sijaissynnyttäjät lähtevät prosessiin hyvästä tahdosta ja halusta auttaa. Usein he ovat kohdanneet lapsettomuutta lähipiirissään. Tämän vuoksi he myös kokevat tärkeäksi, että aiotut vanhemmat myötäelävät prosessia. 

Ensimmäisessä keskustelussa Jenniferin kanssa (josta kirjoitin lyhyesti täällä) sivusimme aihetta sopien, että järjestämme skype-puhelun kerran viikossa ja sitten katsomme miten yhteydenpito alkaa siitä sujumaan. Kun sitten lopulta saimme Jenniferin sähköpostiosoitteen (yhteystiedot saimme siis vasta, kun sopimukset olivat allerkirjoitettu), Jennifer ehti laittaa ensimmäisen meilin, joka sai aikaan leveän hymyn ja innostuksen, kuten mainitsin täällä. Sovimme ensimmäisen skype-session koko perheen kanssa, että myös Jenniferin lapset tapaavat meidät. Tästäkin iloisesta tapaamisesta kirjoittelin blogiin ja sen löydät täältä. Tämän jälkeen sovimme, että puhumme seuraavan kerran kun olemme kotiutuneet reissulta. 

Tuon puhelun kävin yksin Jenniferin kanssa keskiviikkoiltana ja ensimmäistä kertaa meillä ei ollut etukäteen mitään varsinaista aihetta tai ohjelmaa ja se asettikin hieman uusia haasteita. Mistä ja miten keskustella ihmisen kanssa, jota et varsinaisesti tunne, mutta jonka kanssa olet aloittanut hyvinkin henkilökohtaisen kumppanuuden? Kun kuulumiset oli vaihdettu, mutta mitään kummempaa sijaissynnytysprojektin tiimoilta ei ollut tällä välin tapahtunut, laskeutui välillemme hieman vaivaantunut hiljaisuus. Itse en ole varsinainen smal talk – hirmu ja vaikka Jennifer onkin tyypillinen puhelias amerikkalainen, oli hänkin hetken hämillään – mitäs nyt? Nopeasti saimme keskustelun kääntymään heidän tulevaan lomaansa ja viime hetken järjestelyihin. Onneksi mieheni myös ehti työpuhelultaan tervehtimään ja tilanne laukesi itsestään. Loppuun Jennifer nappasi kuvan meistä, että saa näyttää sen lomalla äidilleen. 

Puhelun jälkeen pohdin tätä yhteydenpitoa. Mitä minä siltä toivon ja miten haluaisin sen jatkuvan. Parhaassa tapauksessa meistä tulisi tosiystäviä ja yhteydenpito sujuisi täysin luonnostaan, mutta ystäviksi ei voi vain alkaa vaan tulee jos on tullakseen. Toivoisin myös, ettei meidän tarvitsisi lähettää meiliä ja sopia skype-puheluja, vaan voisimme spontaanisti laittaa tekstiviestejä, whatsuppeja tai jopa soittaa pirauttaa. Mutta ehkä alkuun on pakko ottaa hieman järjestelmällisempi lähestymistapa ja sopia säännöllinen skype-puhelu, miettiä etukäteen puheenaiheita ja näin ollen varmistaa jatkuva yhteydenpito ja tutustua toisiimme. Tilanne on myös hieman erikoinen siinä mielessä, että toisaalta meidän luonnollinen intressi on nähdä ja kuulla, että kaikki on kunnossa ja Jennifer (ja jossain vaiheessa vauvat) voi hyvin. Mutta toisaalta en haluaisi missään nimessä Jenniferin tuntevan, että me kontrolloimme häntä millään tavalla. 

Toivottavasti löydämme kommunikoinnin ja kumppaanuden tason, jonka molemmat tunnemme mukavaksi ja luonnolliseksi. Jään mielenkiinnolla odottamaan. 

Kuva / Picture source

 

Perhe Raskaus ja synnytys