Puuh, olipahan virkistävää käydä kaatosateessa lenkillä päivällä!

Ajattelin palata hetkeksi hunningolta kertomaan kuulumisiani, joten laittakaahan turvavyönne kiinni. Viime aikoina ajatukseni ovat pyörineet jälleen kerran työttömyyteni ympärillä, kun ihmiset alkavat viettämään kesälomiaan. Se oikeastaan hieroo naamaan tosiasiaa, että olen vastentahtoisesti ”lomalla”, joten kesäkeleistä ja ylipäätään kesästä nauttiminen ei oikein onnistu. Minuun on iskostunut se tuttu ajatus, että työttömänä ei saisi nauttia elämästä ollenkaan. Eipä toisaalta ole varaakaan nauttia… Joten täällä kärvistellään. Huoh…

Huolestuttavinta tilanteessani on se, että työttömyyden pitkittyminen palauttaa mieleeni masennuksesta tuttuja ajatuskuvioita. Entä jos minun taitoni eivät riitä työelämään? Palkkaako kukaan vuosia masennuksesta kärsinyttä? Olin viimeksi töissä vuonna 2015, jolloin masennus vei työkykyni. Haluaako yhteiskunta enää minua takaisin työelämään? Olen englantilaisen filologian maisteri, mutta olivatko yliopistossa viettämäni vuodet turhia? Tekeekö tutkinnollani yhtään mitään? Tiedän, että minulla on osaamista, mutta entä jos osaamisestani kertominen alkaa tuntua valehtelulta? Entä jos se onkin valehtelua? En halua valehdella työhakemuksissani, mutta täysin rehellinenkään ei kannata olla. Pitäisikö minun alkaa valehdella?

Jos romahdan takaisin masennukseen, paranenko enää toista kertaa?

Työllistymiseen liittyvä keskustelu ja neuvot tuntuvat jotenkin todella vierailta masennuksen kokeeneena. Työpaikkailmoitukset ja rekrytoijat haluavat inspiroivaa motivaatiota, älyllistä stimulaatiota, verkostoitunutta innovaatiota ynnä muuta vastaavaa trendikästä jargonia. Sanomalehdet toitottavat tarinoita ihmisistä, jotka ovat ”menestyneet” elämässään. Mitenköhän menestystä muuten mitataan? Iso palkka menestyksen mittarina? Anyway… Minja Koskela on kirjoittanut pari erinomaista tekstiä niiden ongelmista, ja suosittelen kurkkaamaan ne (Supersuorittajatarinat eivät kiinnosta ja Loppuunpalaminen ei opettanut minulle mitään). Entä jos en mahdu samaan muottiin supersuorittajien kanssa? Entä jos on huonohkosta itsetunnosta kärsivä introvertti heppu, joka ei halua kuuta taivaalta vaan työpaikan, jossa pääsisi hyodyntämään oppimaansa ja jonne olisi kiva lähteä ainakin osana aamuista.

Öyh! Sorkkarauta esiin! Pakko kammeta itseni muihin aiheisiin, jotta negatiiviset ajatukset eivät valtaisi sekä minun että teidän päitänne. Hyyääärrgh! No niin, jopas helpotti. SITTEN PRIDEEN! 🙂 Kävin viime lauantaina katsomassa Pride-kulkuetta ja poikkesin sen jälkeen kaverini kanssa Kaivopuistossa Priden puistojuhlassa. En itse kuulu seksuaalivähemmistöihin, mutta mukana ollaan heidän asemansa parantamisessa. Kuten tiedätte, muutama lisäväri ei olisi pahitteeksi suomalaisen heteromiehen ulkonäköön, joten päätin panostaa kynsiini Priden kunniaksi:

Harmi, että en ole säilyttänyt pensseliä, jolla maalasin aikoinaan tinasotilaita. Sen kärki oli niin ohut, että sydämien maalaaminen kynsiini olisi sujunut helpommin ja siistimmin. Kynsilakkapullon suti on selkeästi turhan paksu tarkkuutta vaativaan lakkailuun. Pinkin kynsilakan sävy ei myöskään ollut ihan sitä, mitä pulloa katselemalla odotin, mutta näillä mennään 🙂 On minulla muuten huulipunaakin… Priden kaupallistuminen on mietityttänyt minua viime aikoina, mutta siihen saatan pureutua jossain vaiheessa tulevaisuudessa. Siirtykäämme seuraavaksi Viikkiin.

Anna Vihervaarasta -blogin Anna kirjoitti hiljattain tekstin Viikistä, ja päätin eilen poiketa kävelyreissulle sinne. Olin unohtanut kokonaan Viikin olemassaolon, joten tilannehan oli korjattava nopeasti. Olin aikoinaan lintubongari, joten Viikin lintutornit tulivat tutuksi, kun kyttäilin niissä lintuja kiikareilla tuntikausia. Intoni kuitenkin hiipui, ja ripustin lopulta kiikarit naulaan, joten reissut Viikkiin loppuivat kokonaan. Ennen eilistä en ollut käynyt Viikissä varmaan kahteenkymmeeneen vuoteen.

Kiertelin Viikin poluilla kesäistä luontoa ihaillen ja kävelin pitkospuita pitkin (voiko kuvien puista kävelytietä kutsua enää pitkospuiksi?) Lammassaareen. Sää oli aurinkoinen, mutta sopivan viileä navakasta tuulesta johtuen, joten ei tarvinnut hikoilla kävellessä – siis juurikin sopiva keli minulle. Ruovikon keskelle on rakennettu pari korotettua tasannetta, joilta voi pällistellä joka suuntaan levittäytyvää ja tuulessa huojuvaa ruovikkoa. Kuinkahan pitkäksi aikaa ruovikkoon voisi eksyä vaeltamaan… Kyllä, pohdin puolivakavissani sinne hyppäämistä 😀 Lammassaari on puolestaan aika rytekköinen ja umpeenkasvanut paikka, joten en onnistunut ottamaan mitään kovin mieleenpainuvaa kuvaa sieltä. Saarella on myös runsaasti mökkejä, mutta ryteikköisyydestä johtuen paikka ei juuri houkuttelisi minua mökkeilemään. Noh, makuasioita…

Päädyin pitkäksi aikaa Lammassaareen lintutorniin katselemaan maisemia ja lintuja ja rupattelemaan linnuista yhden kiikarimiehen kanssa. Suomalaiset eivät puhu vieraille, mutta lintutornissa se normi tuntuu välillä rikkoutuvan 🙂 Ihmettelin aluksi lintobongareiden määrää, mutta sain kuulla, että kahlaajat ovat aloittaneet muuttomatkansa etelään. Olivat tulleet katsomaan niitä. Kevät ja syksyhän ovat perinteisesti bongarien sesonkiaikaa. Mitäkö lintuja tornista sitten näkyi? Esimerkiksi harmaahaikaroita, töyhtöhyyppiä, valkovikloja, tyllejä, merihanhia ja suokukkoja. Tsekatkaapa muuten suokukon ulkonäkö.

Komppaan näin lopuksi Annaa ja sanon, että Viikki on visiitin arvoinen alue kesäisin sekä muina vuodenaikoina.