Lapsettoman äitienpäivä

Olen mennyt naimisiin 20-vuotiaana. Sen jälkeen olen ollut yhteiskunnan ja kanssaeläjien silmissä jotenkin erikoinen tapaus. Viimeksi perjantaina minulta kysyttiin ”onko toi joku uskonto juttu? Tai siis onko teil hirveesti lapsia tulossa?” Vastaus lyhykäisyydessään on ei. Minun kohdallani kyse on puhtaasti rakkaudesta ja sitoutumisen halusta. Luultavasti olemme jatkossakin kaksin. Syöpähoitojen seurauksena en luultavasti pysty hankkimaan lapsia.

Luultavasti sen takia että en voi olla varma. Minua ei ole tutkittu hedelmällisyystesteillä. Hoitojen aikana tuli ilmi vaihtoehto että munasoluni pakastetaisiin talteen. Näin ei kuitenkaan tehty ja oletan olevani lapseton tulevaisuudessakin. Mielestäni on parempi käsitellä asia kunnolla kuin ”elää toivossa”. Tämä on vain minun mielipiteeni ja koskee vain omaa tilannettani.

Olemme puhuneet asiasta usein mieheni kanssa. Jos minulla olisi eri lähtökohdat haluaisin lapsen tai lapsia mieheni kanssa. Mutta näillä korteilla mennään mitä on saatu. Olen joutunut asennoitumaan aiheeseen ja käsitellyt sitä mielessäni aktiivisesti kauan. Mutta jos jään lapsettomaksi, koen silti saaneeni elää hienoa elämää. Se vain on erilaista kuin perheellisillä. Vaikka käytän tuota sanaa koen silti, että olemme kokonainen perhe. Ihan vain tällaisenaan.

Joskus minut valtaa ”et-vain-pysty-parempaan” tunne. Että olen jotenkin viallinen tai rikki tämän asian takia. Tämän äänen pyrin hiljentämään sillä se on lopulta väärässä. Minä elän itse oman elämäni, oman itseni kautta eikä se ole yhtään vähemmän arvokasta, huonompaa tai myöskään parempaa kuin muiden. Se on vain minun elämäni ja minun kokemukseni ja minun todellisuuteni.

Siis hyvää äitienpäivää. Kaikille äideille, erityisesti omalleni. Tuleville äideille, adoptioperheille, mummoille ja sijaisvanhemmille ja lapsensa syystä tai toisesta menettäneille.

Mutta myös niille joilla ei ole lapsia. Ei väliä etkö pysty tai halua.

Olette kaikki arvokkaita.