Kipumuisto

Sairaus on minulle muisto jota kannan ikuisesti mukanani. Tunnen sen joka päivä ajatuksissani ja kehossani. Minusta tuntuu pahalta kun vatsan päällä olevaan arpeen kosketaan. Se tuo kipumuiston ja tuntuu erilaiselta kuin puhdas ja vaurioitumaton iho. 

Usein sanotaan että kuuntele kehoasi ja kohtele sitä kuin ystävää. Se kertoo sinulle kuinka voida hyvin. Mutta minun on vaikeaa luottaa omaan kehooni. Se on jo kerran kääntynyt pahimmaksi vihollisekseni. Miksei se tekisi niin uudestaankin?

Silti se on minun oma ruumiini jossa elämääni elän. Sitä ei voi vaihtaa vaikka kuinka paljon pelkäisin. Tapahtumista on 15 vuotta ja silti pelko on yhä läsnä. Ne tapahtumat on dissosiaatio suurimmaksi osaksi sulkenut pois mielestäni mutta sekään ei voi viedä niitä pois kehostani. Kipu muistuttaa ikävistä tapahtumista. Myös toisaalta ikävät muistot ja tunteet luovat minulle fyysistä kipua.

Silti tunnistan pelon lamauttavan vaikutuksen ja yritän opetella rauhoittamaan itseäni kivunkin keskellä. Olen myös kehittynyt siinä että pelko ei turruta elämää etukäteen. On mahdollista että syöpä palaa. On todennäköistä että myöhäisvaikutuksia ilmaantuu. Minulla on 10-kertainen riski kuolla aiemmin kuin vertaisellani. 

Silti olen tässä. Kai sitä voisi sanoa että olen vahva.