Dissosiaation moninaisuus ja terapiapolkuni alkupää
Aloin käydä terapiassa muistaakseni 15 vuotiaana. Syy jolla sinne hakeuduin oli ensimmäinen näköharhani. Olin suihkussa ja näin kun suihkupenkin alle juoksi suuri musta hännätön kissa. Etsin kissaa joka paikasta muttei sitä tietenkään löytynyt. Kai se oli pakko uskoa että olin nähnyt harhoja. Kuulin myöhemmin että olin tapahtuman jälkeen soittanut silloiselle poikaystävälleni, kutsunut hänet paikalle pukeuduttuani kokonaan mustiin vaatteisiin ja kun hän pääsi vihdoin meille olin kehottanut häntä tekemään samoin. Syytä en ollut kuulemma osannut kertoa. Seuraavana päivänä menin kouluterkkarille jossa kävinkin tiiviisti seuraavat puoli vuotta kunnes sain ajan nuorisopsykiatrian piiriin. Siellä kävin siihen asti kunnes olin täysi-ikäinen. Hyväksyin vain yhden hoitajan tapaamisiini. Lomasijaiset ja muut vaihtuvat henkilöt eivät minun kohdallani toimi vielä tänä päivänäkään. Muistan kerran psykiatrian odotusaulassasen erään tytön järkytyksen kun hän kuuli että olin silloin käynyt siellä kolme vuotta. ”Kolme vuotta!? Mä oon käyny kolme kuukautta ja riittäis jo.” Hänkään ei osannut arvata että minun tieni psykiatrian piirissä oli vasta alkanut.
Nyt olen käynyt terapiassa 9 vuoden ajan. Silti polkuni on edelleen alussa sillä yritän päästä näiden vuosien jälkeen traumaoihin orientoituneeseen terapiaan. Nyt kun olen saanut oikean diagnoosin osaan hakea oikeanlaista apua. Koen myös että nämä yhdeksän vuotta, joista kuusi olen kulkenut ”määrittämättömän” diagnoosilla eivät ole hukkaan heitettyjä. Tilani on vakaantunut paljon näiden vuosien aikana. Trauman käsittely ja arjen hallintakeinojen oppiminen on hyvin haastavaa ja kuluttavaa epävakaassa tilassa. Diagnoosin saaminen oikeaksi dissosiatiivisten ihmisten kohdalla voi olla hyvin haastavaa. Itse hakeuduin hoitoon epämääräisten oireiden kuten näiden mainittujen näköharhojen sekä masennuksen vuoksi. Lisäksi kärsin traumataustani takia monista psykosomaattisista oireista eli tulen psyykkisen sairauteni takia usein fyysisesti kipeäksi. Uskon että kropassani on muistijälki syövästä ja siksi tunnenkin usein epämääräisiä kipuja eri paikoissa kehoani. Kipu on todellista, mutta syy ei ole fyysinen. Tämä on minullekin suhtellisen uusi asia jonka olen hyväksynyt itsessäni edes jollain tasolla. Tulen kirjoittamaan siitä jatkossa lisää.
Oireiden moninaisuuden takia olen kuullut että monet muutkin kulkevat väärällä diagnoosilla vuosia. Asiaa vaikeuttaa myös se ettei traumakokemuksia kunnolla usein muisteta dissosiaation takia tai niitä ei osata yhdistää omaan hyvinvointiin. Tämä saattaisi johtua siitä että kokemuksen dissosiatiivisille ihmisille eivät tunnu omilta vaan niitä käsitellään melko kylmästi ikään kuin olisit nähnyt elokuvan omasta elämästäsi ja kertoisit siitä muille. Tämä ei ole tahallista kylmyyttä vain yksi keskeisimmistä oireista dissosiatiivisessa häiriössä.