Lääkettä
Olen syönyt lääkkeitä sairauteeni jo noin 8 vuotta. Aluksi sanoin etten halua mitään ja noin vuoden olinkin terapiassa ilman lääkitystä. Sitten vointini romahti ja totesin että jos haluan selvitä on otettava kaikki apu vastaan. Niin minä aloin syödä masennuslääkkeitä.
Sitten mieleeni hiipi ajatus että en halua ottaa tätä pilleri joka ikinen aamu. Selviän ilmankin. Näin ollen lopetin lääkityksen itse.
Kun siitä oli kulunut viikko löysin itseni psykiatrisen sairaalan osastolta. Olin mennyt psykoosiin ja minut oli määrätty pakkohoitoon. Olin sairaalassa viikon. Halusin sieltä pois. Koin lääkärin huijanneen minut sinne. Hän oli kysynyt uskonko itse näihin juttuihin mitä puhun. Tottakai uskoin, minulle se oli kaikki todellista.
Sairaalassa lääkitystä korjattiin. Sain toista masennuslääkkettä. Tätä samaa lääkettä syön yhä tänäkin päivänä. Tosin annos on viime aikoina noussut pari kertaa lääkärin päätöksellä. Sain myös nk. Neuroleptit eli psykoosilääkkeet. Lääkäri sanoi että annos oli silloin ”mieto” mutten tiedä uskonko häntä.
Kuten saattaa lukea olin löytänyt itselleni sopivan masennuspillerin. Mutta voi, ne neuroleptit olivatkin sitten toinen tarina. Ensin kun en saanut niistä mitään vastetta annosta nostettiin, ja nostettiin ja vieläkin nostettiin kunnes se oli yli kolminkertainen lähtötasoon nähden. Silloin ärähdin että nyt riittää. Lääkettä vaihdettiin mutta sain ikäviä sivuvaikutuksia. Sitten vaihdettiin kolmanteen lääkkeeseen mutta vaste ei ollut vieläkään täysi.
Siispä tehtiin uusi vaihto mutta painoni alkoi nousta hirveää tahtia ja näläntunne jäi pysyväksi. Pyysin itse että palataan takaisin tuohon ”parhaaseen mahdolliseen” eli siihen joka ei antanut täyttä vastetta mutta jonka kanssa pystyin elämään. Se oli minulle sopivin ja sen kanssa elän yhä.
Kävin tämän prosessin aikana vielä kahdesti osastolla korjaamassa lääkitystä ja keräämässä itseäni kasaan. Nämä jaksot olivat pidempiä ja kestivät useita kuukausia. Niillä kerroilla halusin olla siellä, halusin parantua sitä kautta. Siellä ryöstön myös ajatusta ettei se ole heikkouden merkki syödä lääkkeitä tai käydä terapiassa.
Closerina voisin sanoa että en pidä lääkkeistä enkä syö niitä heppoisin perustein, mutta ne ovat minulle vältättämättömiä. En myöskään pidä muutoksista lääkityksessäni.
Lisäksi minulla on ollut useita tarvittaessa otettavia lääkkeitä, mutta olen käyttänyt niitä vain lyhyt kestoisesti. Olen syönyt viime aikoina ahdistukseen tällaista tarvittavaa lääkettä, mutta apteekissa tuli ilmi että sillä on vakavia yhteisvaikutuksia masennuslääkkeeni kanssa. Asia on selvityksessä.
Muistakaa ettei ole heikkouden merkki syödä lääkkeitä mielenterveysongelmiin. Se on yksi keino joka voi auttaa sinua paranemaan.
Jakaisitko kanssani oman kokemuksesi asiasta tai jos sinulla on aiheesta mielipide laita komenttia alle.