Oivalluksia elämästä vol 1

Aina ei tarvitse.

Tätä hoen usein ystävilleni. Ei sun tarvitse jos et halua, ei ole pakko ja joskus on ihan ok sanoa ei. Silti olen vasta alkanut ymmärtää että en elä itse ohjeeni mukaan. Pakkaan päiviini tekemistä ja suostun vielä yhteen tapamiseen tällä viikolla. luultavasti koska en halua tuottaa pettymyksiä. Olisikohan minunkin aika hidastaa tahtia? Yritän pitää kalenterissa tyhjiä hetkiä, mutta sen tekee hankalaksi viime postaukseni aihe pysätymisen pelosta. Mutta joskus on pakko levätä. Joskus on pakko sanoa ei ja joskus ei vaan tarvii tehdä mitään mikään takia. 

Jos nykyisyys on rikkinäinen on menneisyys vaikeampi kohdata.

Traumaterapia on jo nyt opettanut minulle jotain. Aina ei tarvitse aloittaa alusta. Voi aloittaa tästä ja nyt. Emme terapiassa aloita tuskallisilla muistoilla sairaudestani vaan opettelemme ensin ymmärtämään ja hahmotamaan nykyisen tilanteeni. Ja huomaan että meinneisyys on läsnä, tässä ja nyt. Se näkyy elämässä maailmankatsomuksenani, mielipiteinäni ja jopa ammattina jonka olen valinnut… Mutta ei pahaa ettei jotain hyvääkin. Pitää oppia näkemään se hyvä.

Sillä ei ole mitään väliä mitä sanot jos toinen ei ole valmis kuuntelemaan.

Olen todistanut tämän monien ihmisten kanssa. Nyt meillä on kotona murronkausi. Haemme avioliitossa selkeästi paikkaamme. Ihan niinkuin minä haen myös yksilönä. Tämä on rankkaa aikaa ja tarvitsen ympärilleni ihmisiä jotka ovat valmiita kuulemaan minua. Onneksi minulla on sellaisia mutta myös ne pahat tyypit, jotka eivät jaksa välittää… ne vasta ovat taitavia soluttautumaan joukkoon.