yksin

Välillä sitä tulee mietittyä että mihin ne kaikki tunnit kellossa oikein katoavat? Mihin se aika menee kun ei se tahdo riittää mihinkään? Olen nyt aloittanut psykoterapian. Siellä esiin nousi tällä viikolla pysähtymisen pelko. Minä pelkään pysähtyä ja jäädä aloilleni. En oikein tiedosta mistä tämä pelko kumpuaa, mutta se on vahvaa. Sen takia päiväni kuluvat touhuten milloin mitäkin. Koulua, töitä, kotiaskareita, kavereita…Kaikki pitää saada tehtyä ja mitä enemmän teet sitä vahvemmin olet onnistunut? Nyt kun alan miettimään asiaa, niin voiko ihmisyyttä mitata suorittamisen kautta?

Minä en haluaisi olla yksin enkä paikoillani. Yleensä koskaan. Mutta joskus on pakko sillä niin se elämä vain toimii. Tulee hetkiä jolloin vain sinä voit olla itsesi seurana. Kun pysähdyn kaikki pelkäämäni nousee pintaan. Ikävät oireet ja ahdistavat ajatukset. Mutta olisiko niin että ne tunteet on kahlattava läpi ennen kuin niistä voi päästää irti? Pelkään että vastaus on kyllä.

Olen nytkin yksin kotona. Se tuntuu kohtalaisen pahalta ja ehdin jo hetkeksi vajota oloihini syvemmälle. Pitäisi olla ylpeä että pääsin otteesta irti ja uskalsin istua tähän sohvalle kirjoittamaan. Mutta se tuntuu vaikeata kun katsoo mihin kaikkeen ihminen voi pystyä. Mihin kaikkeen muut pystyvät ja verrata sitä siihen että minulle on työn ja tuskan takana istua sohvalla.

Toisaalta olenhan minäkin saavuttanut elämässä, olen naimisissa ja olen opiskellut itselleni ammatin ja toinen on työn alla. Minulla on ystäviä ja pystyn käymään töissä… Kun vertaa näitä puolia elämässäni ne tuntuvat kaukaisilta toisiinsa nähden. Mutta juuri nyt olen vain pieni ihminen joka ei osaa istua sohvalla yksin.

Minulla oli pitkään huono ja raskas kausi. Nyt olo on ollut helpompi hetken joten ehkä siksi tämän tekstin kirjoittaminen ja oloni tiedostaminen tuntuu raskaalta. Minusta ikäänkuin tuntuu että sairas vetää minua taaksepäin elämässä ja vaikka kuinka riuhdon en pääse eteenpäin.