(Don`t) Call Me By Your Name

Kävin sunnuntai-iltana katsomassa taivaisiin asti hehkutetun elokuvan Call Me By Your Name. Olen lukenut lukuisista blogeista ja muista lähteistä, kuinka tässä on koskettava kasvukertomus, vuosisadan rakkaustarina ja varsinainen mestariteos. Odotukset olivat korkealla, todella korkealla. Odotin Brokeback Mountainia, odotin Moonlightia. Viereisen penkin tyttö oli varustautunut näyttävästi nenäliinapaketilla. Tästä elokuvasta ei kuivin silmin selvittäisi!

call-me-by-your-name.jpgKuva: täältä

Ehkä juuri korkeiden odotusten vuoksi, elokuva oli hienoinen pettymys. Ja ei siinä mitään. Kaikki elokuvat eivät voi kolahtaa yhtä kovaa. Tämä asia on nyt kuitenkin vaivannut minua siitä saakka, kun leffasta kotiin tallustelin sunnuntai-iltana, joten ajattelin julkisen kivityksenkin uhalla miettiä ääneen, miksi tämä leffa ei täyttänyt potentiaaliaan. Siis minulle.

Minähän olen leffafanaatikkona melko höveli kohteliaisuuksien jakelija, tykkään lähes kaikesta. Rakkaudesta lajiin hyväksyn, että toiset leffat on tehty puhtaasti viihteeksi, kun taas toisissa kuljetaan syvemmillä tasoilla. Nautin niin aivottomasta toimintaräiskeestä kuin kriitikkojen ylistämästä pienestä indiefilmistä. Olin täysin varma, että tulen rakastamaan Call Me By Your Name -leffaa. Halusin rakastaa leffaa! Sillähän oli kaikki edellytykset olla mestariteos, joka koskettaa syvältä, ja jää katsojan sydämeen ikuisesti.

Asetelma on kutkuttava – kesäinen pohjois-italialainen pikkukylä, älykäs js nokkelasanainen italialais-amerikkalainen perhe, joka viettää kesälomaansa kauniilla huvilalla. Nuori karismaattinen mies, joka laittaa saapuessaan kaikkien päät sekaisin, varsinkin nuoren itseään vielä etsivän pojan. Kesähelle, kipuileva ensirakkaus, kielletyt tunteet ja lumoavat maisemat! Kaikki palaset kasassa. Miksi se ei räjäyttänyt tajuntaa? Mikä siinä mätti?

Älkää ymmärtäkö väärin, en pidä elokuvaa huonona. Se ei suinkaan ole huono. Se on hyvä elokuva, ja paljon keskivertoa parempi. Mutta kun sanon elokuvasta, että se on hyvä, tarkoittaa se omalla skaalallani samaa kuin ok. Odotin enemmän. Seuraa SPOILEREITA, joten jos et ole leffaa nähnyt, ja et halua juonipaljastuksia, niin älä lue pidemmälle!

Ensinnäkin, missä oli se sydänjuuria raastava rakkaustarina? Koko ajan odotin, koska se pääsee kunnolla vauhtiin. Minusta Armie Hammerin esittämä Oliver oli käsittämätön hahmo. Hän vaikutti välinpitämättömältä, ja siltä, että oli koko ajan lähdössä, eikä pystynyt keskittymään mihinkään. Rakastin toki parin piikittelevää ja leikittelevää soidintanssia, mutta silti siitä puuttui jotain. Leffan jälkeen mietin, että näinkö leffasta jonkun lyhennetyn version, josta oli jätetty jotain oleellista pois. Jotain, joka olisi selittänyt hahmojen mielenmaisemaa paremmin. Olisi ehkä pitänyt lukea kirja ennen leffan katsomista. Nyt hahmojen motiivit ja käyttäytyminen jäivät minulle irrallisiksi ja epäselviksi. Sanottakoon vielä, että Timothee Chalamet ja Armie Hammer olivat silti loistavia! Heidän ei vain annettu loistaa kunnolla. 

Ja sitten toinen asia mikä tökki. Nimittäin tuo leffan nimessäkin esiintyvä ”kutsu minua sinun nimelläsi”. Olen pahoillani, mutta en ymmärrä tätä. Yritin googletella leffan jälkeen, oliko tämä lainaus jostain klassikkoteoksesta, joka selittäisi lauseen merkityksen. Mistä siinä on kyse? Jonkinlainen valan vannominen? ”Kutsu minua nimelläsi, ja minä kutsun sinua omallani.” Tarkoitetaanko sillä, että rakastavaiset ovat yhtä, ja sama henkilö? Vai onko se vain heidän sisäpiirin juttu? Jotenkin random heitto. Ymmärrän, että rakastuneena haluaa kuiskia rakkaan nimeä, mutta että omaa nimeään? Itse en haluaisi rakkaani kutsuvan minua hänen nimellään. Tuntuisi erikoiselta.

Miten sinä ymmärsit lauseen merkityksen?

Ehkä olen vanhemuuttani kyynistynyt, ja tämä heitto (samoin kuin koko leffa) olisi uponnut paremmin 10 tai 15 vuotta sitten. Jos teillä on vielä kiviä jäljellä, niin ehkä valitan vielä vähän leffan lopusta. Se tuntui päälleliimatulta ja alleviivaavalta. ”Laitetaan tähän tämmöisiä lumisia maisemia ja perhe viettämässä Hanukkaa”. Päähenkilö on löytänyt itsensä, ja iloisen juhlinnan keskellä tulee puhelinsoitto, jolla saadaan ympyrä sulkeutumaan. Itse olisin ehkä lopettanut leffan eri tavalla. Vähemmän kliseisesti.

Olen tullut pohdinnoissani siihen pisteeseen, että oli leffan toimimattomuuden syy sitten omassa väärässä mielialassa leffahetkellä, tai siinä, että siitä todella puuttui jotain olennaista, niin annan sille uuden mahdollisuuden ja katson sen uudestaan. Syvennyn tarkemmin. Sillä, millä mielellä leffaan menee on suuri vaikutus. Ehkä en vain ollut vastaanottavaisella tuulella sunnuntai-iltana. Jotain olennaista jäi puuttumaan, kun leffakäynnin koskettavin hetki oli se, kun lopputekstien aikaan edessäni istuva miespariskunta pitivät toisiaan tiukasti kädestä, eivätkä hievahtaneetkaan, vaikka porukka ympärillä alkoi tekemään lähtöä. Mietin, iskikö leffa heihin voimakkaammin. Enkö vain pystynyt samaistumaan.

Oleko epäsuositun mielipiteeni kanssa yksin, vai löytyykö muita, joille jäi vähän tyhjä olo leffan jälkeen?

Tunteikasta tiistaita!

 

Kommentit (18)
  1. Todella hyviä pointteja! 😀

    Mäkin olen sitä mieltä, että tää leffa ei saa multa aivan täyttä kymppiä, vaan ehkä tyyliin ysin. Syynä ainakin se, mitä Sirikin tuossa ylempänä on kommentoinut, että kesti kyllä yllättävän kauan ennen kuin leffassa ”alkoi tapahtua” ja kaiken sometuksen sun muiden nykymaailman nopeiden ärsykkeiden tuhoamat aivoni meinasivat jo pitkästyä hieman. 😀 Mutta sitten KUN alkoi tapahtua, pääsin kyllä leffaan mukaan ja aloin tykkäämään siitä.

    Oon aika samoilla linjoilla Oliverista kuin sinä. Kapeaksi ja valjuksia jätetty hahmo, josta annettiin aika vähän. Mutta kuten joku kommentoi, niin varmastikin juuri siksi että tämä on Elion kertomus, joten Oliver ei vain ole niin tärkeä. Itse myös tulkitsin niin, että Oliver vaikutta välinpitämättömältä ja vaikealtakin siksi, että hän oli niin hukassa omien tuntemusten kanssa eikä olis halunnut antautua niille, vaan yritti vastustella niitä ja hänellä oli valtava sisäinen ristiriita. Elettiin 80-lukua, ja homous oli paljon enemmän tabu kuin nyt. He olivat myös juutalaisia – uskonnollisissa piireissä myös homous tabu. Ja sittenhän hänellä oli vielä se tuleva vaimonsakin kotipuolessa olemassa! Hän oli kuin liukas, käsistä pakeneva saippua koska tunteet vetivät häntä Elion puoleen, mutta hän yritti koko ajan vastutstella niitä. Elion oli helpompaa heittäytyä tunteiden valtaan, koska hän oli nuorempi ja naivimpi ja hän oli saanut kasvaa niin rakastavassa perheessä, jossa tiesi hänet hyväksyttävän sellaisena kuin hän on.

    Oon myös samaa mieltä leffan nimestä ja tuosta heidän toistelemasta lauseesta. Se ON outoa. 😀 Tulee lähinnä mieleen, että kirjailija on keksinyt mielestään kivan lauseen ja saanut pakkomielteen päästä käyttämään sitä. Mä en todellakaan haluais, että mun mies kutsuis mua OMALLA nimellään. 😀 No toki, jokaiselle parilla muodostuu omia inside-juttuja ja tää oli nyt sit heidän. Pääsin kuitenkin tästä asiasta aika pian yli, koska sen osuus leffassa jäi oikeastaan aika pieneksi.

    En tiedä mikä on leffan kohderyhmä, mutta luulen myös, että tää olisi uponnut muhun vielä paremmin vaikka 10 vuotta sitten. Ihan vain, kun mitä vanhemmaksi tulee niin jotenkin sitä valitettavasti vähän kyynistyy tai ainakin tulee realistisemmaksi ja just jotenkin kiinnittää huomiota kaikkeen mahdolliseen ja miettii mikä on realistista ja mikä ei. Toisin kuin nuorena ja naivina hahaha 😀

  2. Arviosi sai minut huomamaan että olet aivan oikeassa Oliverin suhteen. Kaikesta leffakaverieni kanssa käymästäni keskustelusta huolimatta emme juurikaan kiinnittäneet huomiota Oliveriin. Nyt kun asiaa mietin tulee mieleeni kaksi asiaa:
    1) Oliver odotti lomaa Italiassa tutkimusapulaisen homma alibina mutta vastaanottava proffa odottikin oikeaa tutkimusta tekevää kesävierasta. Tää tuli mieleeni ihan heti.
    2) Oliver ei ole olennainen hahmo. Hänen pinnallisuudellaan korostetaan sitä että kysymys on Elion kokemuksesta. Tämä vastaa myös paljon siihen groomin-kritiikkiin mitä olen nähnyt ja ihmetellyt.
    Minusta Call me by your name oli mitä suurimmassa määrin moonlight. Mulle itselleni Brokeback mountain kolahti ehkä ekalla kerralla mutta uusi katsominen ei säväyttänyt enää paljonkaan. Hyvähän sekin on mutta ei niin hyvä kuin nämä kaksi mainittua. Oma pannukakkulässähdykseni tapahtui tuoreemmin BPM:n kanssa: tää on niin nähty. Se oli todella pettymys vaikkei huono ollutkaan. Saas nähdä millainen Minä, Simon. 🙂

    1. Kiitos mahtavasta pohdiskelevasta kommentista! Mainio oivallus tuo, että Oliver ei ole olennainen hahmo leffassa,en tajunnut sitä aikaisemmin, mutta olet oikeassa. Silti hänen käytöksensä jäi itselleni epäselväksi ja hämmentäväksi.

      Täytyypä käydä lukemassa tuo sun juttu leffasta! Mun täytyy lukea kirja, ja katsoa leffa sitten vielä uudelleen. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *