(Don`t) Call Me By Your Name
Kävin sunnuntai-iltana katsomassa taivaisiin asti hehkutetun elokuvan Call Me By Your Name. Olen lukenut lukuisista blogeista ja muista lähteistä, kuinka tässä on koskettava kasvukertomus, vuosisadan rakkaustarina ja varsinainen mestariteos. Odotukset olivat korkealla, todella korkealla. Odotin Brokeback Mountainia, odotin Moonlightia. Viereisen penkin tyttö oli varustautunut näyttävästi nenäliinapaketilla. Tästä elokuvasta ei kuivin silmin selvittäisi!
Kuva: täältä
Ehkä juuri korkeiden odotusten vuoksi, elokuva oli hienoinen pettymys. Ja ei siinä mitään. Kaikki elokuvat eivät voi kolahtaa yhtä kovaa. Tämä asia on nyt kuitenkin vaivannut minua siitä saakka, kun leffasta kotiin tallustelin sunnuntai-iltana, joten ajattelin julkisen kivityksenkin uhalla miettiä ääneen, miksi tämä leffa ei täyttänyt potentiaaliaan. Siis minulle.
Minähän olen leffafanaatikkona melko höveli kohteliaisuuksien jakelija, tykkään lähes kaikesta. Rakkaudesta lajiin hyväksyn, että toiset leffat on tehty puhtaasti viihteeksi, kun taas toisissa kuljetaan syvemmillä tasoilla. Nautin niin aivottomasta toimintaräiskeestä kuin kriitikkojen ylistämästä pienestä indiefilmistä. Olin täysin varma, että tulen rakastamaan Call Me By Your Name -leffaa. Halusin rakastaa leffaa! Sillähän oli kaikki edellytykset olla mestariteos, joka koskettaa syvältä, ja jää katsojan sydämeen ikuisesti.
Asetelma on kutkuttava – kesäinen pohjois-italialainen pikkukylä, älykäs js nokkelasanainen italialais-amerikkalainen perhe, joka viettää kesälomaansa kauniilla huvilalla. Nuori karismaattinen mies, joka laittaa saapuessaan kaikkien päät sekaisin, varsinkin nuoren itseään vielä etsivän pojan. Kesähelle, kipuileva ensirakkaus, kielletyt tunteet ja lumoavat maisemat! Kaikki palaset kasassa. Miksi se ei räjäyttänyt tajuntaa? Mikä siinä mätti?
Älkää ymmärtäkö väärin, en pidä elokuvaa huonona. Se ei suinkaan ole huono. Se on hyvä elokuva, ja paljon keskivertoa parempi. Mutta kun sanon elokuvasta, että se on hyvä, tarkoittaa se omalla skaalallani samaa kuin ok. Odotin enemmän. Seuraa SPOILEREITA, joten jos et ole leffaa nähnyt, ja et halua juonipaljastuksia, niin älä lue pidemmälle!
Ensinnäkin, missä oli se sydänjuuria raastava rakkaustarina? Koko ajan odotin, koska se pääsee kunnolla vauhtiin. Minusta Armie Hammerin esittämä Oliver oli käsittämätön hahmo. Hän vaikutti välinpitämättömältä, ja siltä, että oli koko ajan lähdössä, eikä pystynyt keskittymään mihinkään. Rakastin toki parin piikittelevää ja leikittelevää soidintanssia, mutta silti siitä puuttui jotain. Leffan jälkeen mietin, että näinkö leffasta jonkun lyhennetyn version, josta oli jätetty jotain oleellista pois. Jotain, joka olisi selittänyt hahmojen mielenmaisemaa paremmin. Olisi ehkä pitänyt lukea kirja ennen leffan katsomista. Nyt hahmojen motiivit ja käyttäytyminen jäivät minulle irrallisiksi ja epäselviksi. Sanottakoon vielä, että Timothee Chalamet ja Armie Hammer olivat silti loistavia! Heidän ei vain annettu loistaa kunnolla.
Ja sitten toinen asia mikä tökki. Nimittäin tuo leffan nimessäkin esiintyvä ”kutsu minua sinun nimelläsi”. Olen pahoillani, mutta en ymmärrä tätä. Yritin googletella leffan jälkeen, oliko tämä lainaus jostain klassikkoteoksesta, joka selittäisi lauseen merkityksen. Mistä siinä on kyse? Jonkinlainen valan vannominen? ”Kutsu minua nimelläsi, ja minä kutsun sinua omallani.” Tarkoitetaanko sillä, että rakastavaiset ovat yhtä, ja sama henkilö? Vai onko se vain heidän sisäpiirin juttu? Jotenkin random heitto. Ymmärrän, että rakastuneena haluaa kuiskia rakkaan nimeä, mutta että omaa nimeään? Itse en haluaisi rakkaani kutsuvan minua hänen nimellään. Tuntuisi erikoiselta.
Miten sinä ymmärsit lauseen merkityksen?
Ehkä olen vanhemuuttani kyynistynyt, ja tämä heitto (samoin kuin koko leffa) olisi uponnut paremmin 10 tai 15 vuotta sitten. Jos teillä on vielä kiviä jäljellä, niin ehkä valitan vielä vähän leffan lopusta. Se tuntui päälleliimatulta ja alleviivaavalta. ”Laitetaan tähän tämmöisiä lumisia maisemia ja perhe viettämässä Hanukkaa”. Päähenkilö on löytänyt itsensä, ja iloisen juhlinnan keskellä tulee puhelinsoitto, jolla saadaan ympyrä sulkeutumaan. Itse olisin ehkä lopettanut leffan eri tavalla. Vähemmän kliseisesti.
Olen tullut pohdinnoissani siihen pisteeseen, että oli leffan toimimattomuuden syy sitten omassa väärässä mielialassa leffahetkellä, tai siinä, että siitä todella puuttui jotain olennaista, niin annan sille uuden mahdollisuuden ja katson sen uudestaan. Syvennyn tarkemmin. Sillä, millä mielellä leffaan menee on suuri vaikutus. Ehkä en vain ollut vastaanottavaisella tuulella sunnuntai-iltana. Jotain olennaista jäi puuttumaan, kun leffakäynnin koskettavin hetki oli se, kun lopputekstien aikaan edessäni istuva miespariskunta pitivät toisiaan tiukasti kädestä, eivätkä hievahtaneetkaan, vaikka porukka ympärillä alkoi tekemään lähtöä. Mietin, iskikö leffa heihin voimakkaammin. Enkö vain pystynyt samaistumaan.
Oleko epäsuositun mielipiteeni kanssa yksin, vai löytyykö muita, joille jäi vähän tyhjä olo leffan jälkeen?
Tunteikasta tiistaita!