Elämän suurin suru ja miten siitä selviää

Mikä on sinun suurin pelkosi tässä elämässä? Mikä ajatus tuntuu niin musertavalta ja raskaalta, ettei sen kanssa pysty elämään? Monille meistä pelottavin ajatus on oman lapsen menettäminen.

Sain kunnian lukea seksuaaliterapeutti ja uusperheneuvoja Pauliina Flangin esikoisteoksen Seitinohuin säikein – suru minussa tyttäreni kuoleman jälkeen -kirjan heti tuoreeltaan sen ilmestyttyä. Pauliina lähetti sen minulle luettavaksi. Kirja kertoo Pauliinan tarinan surusta, ja siitä minkälainen oli hänen surunsa polku ensimmäisenä vuotena tyttärensä kuoleman jälkeen.

Kirja koostuu lyhyistä teksteistä, joissa jokaisessa on tietty teema. Suru tyttären menetyksestä on jaettu kappaleisiin, joissa surua käsitellään sen synnyttämien ajatusten ja tunteiden kautta. Kirjan punaisena lankana kulkee surun polku. Kappaleissa käsitellään surun ja menetyksen tuomia tunteita, kuten syyllisyyttä, vihaa ja häpeää. Vaikeita tunteita, joiden tunteminen on sallittua, ja jopa tarpeellista eteenpäin päästäkseen. Jokaisen suru on erilainen, mutta sisältää usein samanlaisia tunteita. Se kulkee usein samanlaisia polkuja. Moni käy läpi samat vaiheet surussansa. Pauliina avaa ammattitaidolla eri tunteiden ja surun vaiheiden merkityksiä. Jokaisella tunteella, jopa vihalla, on oma merkityksensä surun käsittelyssä. Kirja antaa oivalluksia siitä, miten tunteita kannattaa käsitellä.

Kirjan edetessä surun polku muuttuu valoisammaksi, ja mukaan tulee myös toivoa, henkistä kasvua, muutosta sekä valonpisaroita. Raastavin suru muuttuu aikanaan kaipaukseksi ja haikeudeksi. Suru ei poista rakkautta tai aikaisempaa yhteistä elämää. Menetys tuo mukanaan muutosta, mutta muutoksen myötä elämään tulee myös paljon uutta ja hyvää. Matka surussa on kuitenkin jokaisen kuljettava, jotta niitä valonpisaroita voi alkaa nähdä. Meistä monelle on vaikeaa pyytää apua, tai ottaa sitä vastaan. Joskus toisten, turvallisten läheisten, kannattalemana oleminen auttaa meitä vaikealla hetkellä. Kannateltavana oleminen vaatii uskallusta, mutta palkitsee. Surussa ei tarvitse olla yksin. 

Kirjaan tarttuminen tuntui aluksi vaikealta. Ajatus niin suuresta surusta teki kipeää ja pelotti. Hyvin nopeasti kirjan aloitettuani huomasin kuitenkin, että lukeminen on voimaannuttavaa. Suurinkaan suru ei tarkoita kaiken hyvän päättymistä, vaikka se aluksi saattaa siltä tuntuakin. Pauliina kirjoittaa uskomattoman avoimesti ja lempeästi. Kirjassa asuu toivo. Toivo siitä, että suurimmastakin surusta voi selvitä.

Menetyksen jälkeen ihminen ei enää koskaan ole samanlainen, eikä elämä samanlaista, mutta se voi silti olla hyvää. Tyhjä tila täyttyy aina jollain uudella. Kirja on täynnä viisaita sanoja surun kokeneelta surussa elävälle. Ja vaikka uskon, että kirja puhuttelee eniten juuri läheisensä menettänyttä, antaa se paljon ajattelemisen aihetta ja oivalluksia myös ihan jokaiselle. Suosittelen kirjaa myös menetyksen kokeneen läheiselle. Kirja toimii oppaana paitsi menetyksen kokeneelle niin myös heidän läheisilleen. Menetyksen kokeneen surun kohtaaminen voi olla läheisille vaikeaa. Kiitos Pauliina näistä sanoista ja tästä kirjasta! Uskon, että se on avuksi ja lohduksi monelle!

*kirja saatu

perhe vanhemmuus lapset kirjat
Kommentit (4)
  1. Marja Liljestrom
    9.5.2019, 13:35

    Raskas ja lopulta toivoa tuova kirja. Minnea, blogissani on haaste sinulle. Sunshine Blogger Award. Toivottavasti vastaat haasteeseen.

    1. Hei Marja,

      Minäpä käyn kurkkaamassa haasteen 🙂

  2. Pitää ottaa tää luettavaksi. Omassa menetyksessä ensimmäinen vuosi ei todellakaan noudatellut mitään suruprosessia. Muut tuntuivat menevän jotenkin loogisessa järjestyksessä, kun mulla ensimmäinen vuosi oli täynnä… noh, tyhjyyttä ja asian täydellistä kieltämistä. Nyt yli 2 vuotta myöhemmin olen alkanut tunnistaa ns. normaalin surun tuomia vaiheita ja erilaisia tunteita, eli ehkä olisi otollinen aika lukea tämä kirja.

    1. Osaanottoni suruusi!
      En ole asiassa millään lailla asiantuntija, mutta uskallan väittää, että jokainen suree tavallaan, ja ottaa oman aikansa. En myöskään usko, että on oikeaa tapaa käsitellä näitä asioita. Pauliina kertoi kirjassasn oman surunsa vaiheet, ja uskon, että hän terapeuttina osasi ehkä kulkea surupolunsa ”ammattimaisemmin”, koska hänellä oli jo valmiiksi työkaluja surun käsittelemiseen työnsä puolesta.

      Suosittelen kirjaa lämpimästi!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *