Miltä tuntuisi rakastua kolmekutosena?
Jos on ollut saman ihmisen kanssa melkein puolet elämästään, on hankalaa kuvitella rakastuvansa johonkin toiseen. 17 yhteistä vuotta ovat vaikuttaneet meihin molempiin suuresti, ja elämämme ovat hyvin pitkälle kietoutuneet vuosien saatossa yhteen. En edes tiedä, kuka olisin, jos en olisi puolisoani aikoinaan tavannut.
Karoliina kirjoitti mielenkiintoisen postauksen siitä, millaista on rakastua kolmekymppisenä. Hän kirjoittaa, kuinka rakastuminen aikuisena on sekä mahtavaa että myös haastavaa. Hän kokee, että aikuisena rakastuminen on ihanaa, koska tuntee itsensä paremmin kuin nuorena. ”Ja kun itsensä tuntee, on paljon helpompi rakentaa jotain yhteistä myös toisen kanssa. Aika usein kun aika tekee ihmisen terveelle itsetunnolle hyvää ja toisaalta elämänkokemus kirkastaa omia arvoja.”
Aikuisena uuden suhteen aloittamisessa on myös haasteensa. Omat pinttyneet tavat onkin hankalampi sovittaa toisen aikuisen pinttyneisiin tapoihin. Puhumattakaan siitä, että aikuisilla ihmisillä on tapojensa lisäksi menneisyys, mahdollisesti lapsia ja exiä. Ja niiden kanssa on tultava toimeen.
Karoliinan juttu innosti minut ajatusleikkiin, jossa pohdin, millaista olisi rakastua ihan uuteen tyyppiin kolmekutosena ja pitkän parisuhteen kanssa eläneenä. Niin, että jos minusta yhtäkkiä tulisi sinkku, niin osaisinko sovittaa elämäni uuden ihmisen kanssa. Tapasin mieheni kun olin 19. Siis 19! Siinä iässä parisuhteen muodostaminen on helppoa, koska nuori on niin mukautuvainen. Monissa asioissa ei ole vielä muodostanut järkkymätöntä mielipidettä, ja on avoin kaikelle uudelle. Monet asiat opetellaan yhdessä. Olen kasvanut aikuiseksi mieheni kanssa. Oma identiteettini on vuosien saatossa muovautunut nykyisekseen miehen myötävaikutuksella. Olen saanut peilata omia tunteitani hänen tunteisiinsa, ja oppia itsestäni.
Sinkkuus ja uuden suhteen aloittaminen tuntuu ajatuksena kaukaiselta, vaikka välillä on ihan hyväkin pohtia tekemiään valintoja elämässä. Tiedän olevani onnellisessa asemassa, kun vierelläni on joku, joka tuntee minut läpikotaisin, ja haluaa silti (tai sen vuoksi) elää elämäänsä kanssani. Osaisinko avata sydämeni ja kotini oven ihmiselle, jonka kanssa minulla ei ole historiaa. Joka ei tiedä heikkouksiani tai sitä, milloin tarvitsen omaa tilaa. Osaisinko astua vieraaseen asuntoon, ja tehdä sinne kotini? Haluaisinko kuunnella puolisoni kavereiden tai perheen tarinat entisistä puolisoista? Pystyisinkö äärettömän mukavuudenhaluisena tyyppinä olemaan avoin kaikelle uudelle? Se vaatii melkoista heittäytymistä ja uskallusta! Yli kolmekymppisenä, asuntovelallisena, vakitöissä ja lapsen kanssa panokset ovat kovin paljon suuremmat kuin parikymppisenä, jolle koko maailma tuntui olevan auki.
Toisaalta näkisin, että juuri uusi suhde ja uusi ihminen ravistelisivat tottumuksiani, ja todellakin pääsisin kokemaan asioita, joihin en tässä nykyisessä elämässä törmää. Saattaisin huomata toimintatapoja, jotka nykyisen mieheni kanssa toimivat, mutta jonkun toisen kanssa pitäisi tehdä toisin. Sen myötä oppisin varmasti myös itsestäni uusia puolia. Ehkä jopa kehittyisin ihmisenä. Vähän niinkuin matkustelu, joka avaa silmiä ja sydämiä uusiin maailmoihin, joista ei edes osannut kuvitella. Ja matkan tehtyään kokee olevansa taas piirun verran rikkaampi.
Niin tai näin, uusi parisuhde ei toivon mukaan ole näköpiirissä ihan lähiaikoina. 17 vuoden kokemuksella uskallan luottaa siihen, ettei mitään äkkinäisiä yllätyksiä ole luvassa. Hyvässä ja pahassa. Ja hyvä niin :)
Minkälainen parisuhdetilanne sulla on? Rakastutko helposti? Mietitkö koskaan tekemiäsi valintoja elämässä?
Hieman pohdiskelevampaa keskiviikkoa!