Vakava, ja ehkä vähän surumielinenkin katse kirjan kannessa porautuu syvälle katsojan sieluun. Nuori nainen tuijottaa intensiivisesti kuin vaatien kuuntelemaan tarinansa. Ja minä kuuntelen. Naisen tarina on yhtä vakava, surumielinen ja intensiivinen kuin katse kirjan kannessa. Se vangitsee suoruudellaan ja kertomisen vimmalla.

Räppäri Mercedes Bentsosta kertova kirja Mercedes Bentso – ei koira muttei mieskään, kertoo karua tarinaa turvaverkkojen ulkopuolelle tippumisesta, syrjäytymisestä, huumehelvettiin ajautumisesta ja isättömyydestä. Siitä, miten toisille jaetut nallekarkit ja heikot lähtökohdat voivat pedata elämän sarjaksi pettymyksiä ja iskuja vyön alle. Siitä, miten romanikulttuurissa naisen paikka on jossain aivan muualla kuin tasavertaisena miehen vierellä.

Tarina kertoo myös selvitytymisestä  ja oman äänen löytymisestä. Ja kun tuo ääni on löytynyt, ei sitä hiljennä mikään. Ei edes maailma, jossa naisia vaiennetaan väkivallalla. Venla Pystysen ja Linda-Maria Roineen kirja kertoo Linda-Maria Roineesta, joka selviytyi, ja onnistui kääntämään syöksykierteessä olevan elämänsä suuntaa. Vaihtamalla bentsot räppäämiseen. Se kertoo siitä, miten yksikin ihminen voi välittämisellä auttaa nostamaan epätoivoisen suosta. Linda-Marialle se on pääsy räppikouluun ja myöhemmin yhteistyö Rap-artisti Pyhimyksen kanssa. Löytyi joku, joka uskoi häneen.

Kirja Roineen itsensä lukemana ja räppäämänä on vaikuttava ja väkevä kokemus. Roineen räppilainit iskevät kuin tuhat volttia, ja ovat kaikessa brutaaliudessaan hämmästyttävän osuvia. Ehkä ne iskevät, koska niiden tietää kertovan hänen omasta elämästään.

”Pääsen ottestas irti, mul on mustelmilla kyljet,
Saat mut ovel kiinni ja mun naamalle syljet,
Viimeinen lyönti ei mua enää satuta,
Ensimmäisen kerran mua ei kaduta
Se et jätän tääkseni jotain jota rakastin,
Annoit mut pois etkä saa koskaan takaisin,
En erota enää sun viimeisiä sanoja
Juoksen johti kirkkaita sinisiä valoja,
En voi käsittää et oon olemassa edelleen,
Vast kahden vuoden jälkeen mun ajatukset selkenee,
Se mitä mulle kerroit mun muistiin syöpy –
Olin ensimmäien nainen ketä sä oot koskaan lyöny,
Nyt mä kerron sulle mitä päätin sinä yönä –
Olit viimeinen mies jotka annoin mun lyödä
Mä annan sulle anteeks, annoit mulle uuden elämän
Jossa mun et tarvi mitään enää koskaan pelätä”
Ei koskaan enää

Kirjan innoittamana katsoin Yleareenasta löytyvän Aino Sunin käsikirjoittaman ja ohjaaman Ei koskaan enää -dokumentin. Se kertoo samaa tarinaa kuin kirjakin. Suosittelen niin kirjaa kuin dokumenttia, jos aihe kiinnostaa. Itselleni ne olivat silmiä avaava kokemus. Ja kuten Roine itse toivoo, mitä enemmän vaietuista aiheista, kuten väkivallasta puhutaan, sitä matalampi on kynnys hakea apua.

WHO:n tutkimuksen mukaan joka kolmas nainen kokee perheväkivaltaa. Aiheesta ei haluta tai kehdata puhua, vaan sitä katsotaan läpi sormien, hyssytellään ja pidetään perheen sisäisenä asiana. Roineen tarina murtaa osaltaan tätä hiljaisuutta, ja toivottavasti myös antaa samassa tilanteessa elävälle rohkeutta rikkoa väkivallan kierre.