Olen miettinyt viime aikoina sitä, miten paljon aikaa ja energiaa käytämme siihen, että yrittäisimme olla vähän parempia ihmisiä.

Pitäisi syödä terveellisemmin, liikkua enemmän, nukkua paremmin, säästää rahaa, edetä uralla, pitää yhteyttä ystäviin ja huolehtia parisuhteesta. Siinä sivussa olisi tietysti hyvä kehittää itseään, löytää uusia kiinnostuksenkohteita ja ehkä opetella vielä joku uusi taitokin.

Ja kun kaikki nämä on saatu jotenkin mahdutettua kalenteriin, voisi vielä miettiä, miten saisi arjesta tehokkaampaa.

Kuulostaa rentouttavalta, eikö? 😅

Joskus tuntuu, että jopa vapaa-ajasta on tullut suorittamista. Lukemisesta pitäisi tulla tapa, liikunnasta rutiini ja ruoanlaitosta terveellistä mutta samalla helppoa. Jos innostuu jostain uudesta, siitä pitäisi mielellään saada pysyvä harrastus. Ja jos aloittaa jonkin projektin, olisi kiva myös saavuttaa siinä jotain.

Entä jos joskus vain tekee asioita ilman, että niistä pitää tulla mitään?

Voi katsoa kokonaisen illan sarjaa oppimatta siitä mitään erityisen syvällistä. Voi käydä kävelyllä ilman askeltavoitetta. Voi ostaa kirjan, lukea siitä kaksikymmentä sivua ja jättää sen sitten kuukausiksi yöpöydälle. Voi innostua jostain asiasta ja huomata myöhemmin, ettei se ollutkaan oma juttu.

Kaiken ei tarvitse johtaa johonkin.

Olen huomannut, että itsensä kehittämiseen liittyy helposti ajatus siitä, että nykyisessä itsessä olisi aina jotain korjattavaa. Pitäisi olla itsevarmempi, rohkeampi, sosiaalisempi tai järjestelmällisempi. Pitäisi päästä eroon huonoista tavoista ja opetella parempia.

Tavallaan itsensä kehittäminen on hieno asia. On hyvä opetella uutta, haastaa itseään ja tehdä muutoksia silloin, kun jokin ei tunnu omalta. Mutta välillä mietin, osaammeko enää arvostaa itseämme sellaisina kuin olemme juuri nyt.

Voiko olla ihan hyvä ihminen, vaikka ei olisi erityisen tavoitteellinen? Saako viihtyä rauhallisessa arjessa, vaikka joku toinen olisi perustamassa yritystä, juoksemassa maratonia tai remontoimassa omakotitaloa?

Ja saako olla vähän keskeneräinen ilman, että keskeneräisyydestä täytyy tehdä seuraava kehitysprojekti?

Sosiaalinen media ei ainakaan helpota asiaa. Siellä vastaan tulee jatkuvasti ihmisiä, jotka ovat löytäneet uuden aamurutiinin, muuttaneet elämäntapansa, sisustaneet kotinsa upeaksi tai onnistuneet jossain, mitä itsekin ehkä haluaisi tehdä. Vaikka tietäisi, ettei kenenkään elämä näy kokonaisuudessaan ruudulla, vertailulta on välillä vaikea välttyä.

Yhtäkkiä tavallinen tiistai-ilta tuntuukin vähän tylsältä. Eikö minun pitäisi tehdä jotain hyödyllistä? Kehittää itseäni? Saada jotain aikaan?

Mutta entä jos tavallinen tiistai-ilta onkin ihan riittävä?

Ehkä hyvä elämä ei koostu pelkästään suurista saavutuksista, uusista tavoitteista tai siitä, että pystyy jatkuvasti ylittämään itsensä. Ehkä siihen kuuluu myös paljon sellaista, mistä ei saa aikaan hienoa ennen ja jälkeen -kuvaa eikä edes erityisen kiinnostavaa somepäivitystä.

Pyykkien viikkaamista. Kauppareissuja. Tuttuja ruokia. Sohvalla lojumista. Keskusteluja, joiden aikana ei tapahdu mitään mullistavaa. Pieniä hetkiä, jolloin huomaa olevansa ihan tyytyväinen siihen, että saa vain olla.

Tänä syksynä haluaisin opetella ajattelemaan vähän vähemmän sitä, mitä kaikkea voisin vielä tehdä paremmin.

En tarkoita, että luopuisin tavoitteista tai lakkaisin haaveilemasta. Päinvastoin. On ihanaa innostua asioista ja huomata kehittyvänsä. Mutta haluaisin, ettei jokaisesta elämän osa-alueesta tarvitsisi tehdä projektia, jonka tuloksia pitäisi jatkuvasti arvioida.

Ehkä joskus paras asia, jonka voimme itsemme eteen tehdä, on olla vaatimatta itseltämme yhtään enempää.

Ei siksi, ettemme pystyisi parempaan, vaan siksi, ettei meidän tarvitse koko ajan todistaa pystyvämme.

Ja ehkä se seuraava, parempi versio itsestäni voisi olla juuri sellainen ihminen, joka osaa välillä jättää itsensä kehittämisen kesken ja nauttia elämästään sellaisena kuin se on.

Tunnistatko sinä itsessäsi jatkuvan itsensä kehittämisen tarpeen, vai osaatko jo ottaa rennosti ilman huonoa omaatuntoa? ❤️

-Miia

Puhelin värähtää.

Katson näyttöä.

Joku on lähettänyt viestin.

Ja vaikka viesti ei olisi millään tavalla kiireellinen, huomaan miettiväni, että pitäisi varmaan vastata.

Ei siksi, etten haluaisi vastata.

Vaan koska olen tottunut siihen, että viesteihin vastataan.

Melkein heti.

Nykyään on vähän vaikea vain olla.

Aina joku voi tavoittaa sinut. Puhelimitse, WhatsAppissa, Instagramissa, Snapchatissa, sähköpostilla tai milloin milläkin sovelluksella. Ja jos et vastaa, toinen voi nähdä, että olet ollut paikalla.

Ai se on nähnyt viestin mutta ei vastannut.

Se on ollut Instagramissa.

Se on ollut online.

Joskus tekisi mieli palauttaa puhelin sellaiseksi vanhaksi Nokian puhelimeksi, jossa ei ollut mitään muuta kuin puhelut ja tekstiviestit.

Ja ehkä matopeli.

---

Minusta hassuinta on se, että kukaan ei välttämättä edes vaadi meiltä tätä.

Olemme vain itse oppineet siihen.

Jos joku lähettää viestin, vastaamme.

Jos joku soittaa, soitamme takaisin.

Jos joku kysyy jotain, selvitämme asian.

Jos joku ehdottaa tapaamista, pitäisi tietää heti, sopiiko.

Jos työpäivän jälkeen tulee Teams-viesti, huomio kiinnittyy siihen väkisinkin.

Ja jos puhelin on hetken hiljaa, sitä saattaa jopa ihmetellä.

Sitten joku lähettää viestin.

Ja taas olemme tavoitettavissa.

---

Ehkä kaikkein oudointa on se, että joskus tarvitsen ihan oikeasti aikaa, jolloin kukaan ei tarvitse minulta mitään.

En halua keskustella.

En halua päättää.

En halua suunnitella.

En halua vastata kysymykseen ”mitä teet viikonloppuna?”

Haluan vain olla.

Katsoa jotain täysin turhaa televisiosta.

Käydä kävelyllä ilman, että samalla kuuntelen puhelimesta podcastia.

Mennä kauppaan.

Käydä suihkussa.

Laittaa puhelimen äänettömälle.

Ja olla hetken ihminen, joka ei ole kenellekään juuri nyt saatavilla.

---

Ehkä meistä on tullut vähän liian hyviä olemaan tavoitettavissa.

Ja samalla vähän huonompia olemaan rauhassa.

Olen alkanut ajatella, että viestiin ei tarvitse aina vastata heti.

Se, että olen nähnyt viestin, ei tarkoita, että minun pitäisi olla valmis keskustelemaan.

Se, että joku voi tavoittaa minut, ei tarkoita, että hänen pitäisi aina saada minut kiinni.

Ja se, että puhelin on taskussa, ei tarkoita, että minun pitäisi olla jatkuvasti läsnä siinä maailmassa, joka sen kautta tulee luokseni.

Joskus vastaus voi odottaa.

Ihminen saa nimittäin olla hetken myös tavoittamattomissa.

Ilman mitään erityistä syytä.

Ja ehkä se on ihan tervettä.

Niinpä jos joku lähettää minulle viestin tänään ja vastaan vasta myöhemmin, kyse ei välttämättä ole siitä, etten välittäisi.

Saatan vain olla elämässäni hetken ilman puhelinta kädessä.

Ja tiedättekö mitä?

Se tuntuu yllättävän hyvältä.