Kaksi eri totuutta, samasta perheestä
Siskoni kysyy minulta, että saako hän olla onnellinen lapsuudestaan. Pysähdyn. Itku tunkee lähes väistämättä läpi ja sydänalassa jysähtää. Saan sanottua -Tietysti saat. Istumme kotoisasti siskoni kodin lattialla paketoimassa joululahjoja. Kaksi siskosta, puolikasta, joista on vuosien mittaan hitsaantunut kokonaiseksi toisensa käsittävät ja pitävät. Sama isä, eri äiti. Ikäeroa yhdeksän vuotta. Siskoni on elänyt lapsuutensa syntymästään lähtien ydinperheessä, toivottuna lapsena. Minä lastekodin kautta tulleena, tahtoipa äitipuoleni tai ei.
Muistan hämärästi ensimmäisen kerran, kun seison nurkassa, ymmärtämättä miksi. Muistan, miltä tuntui saada selkään ja miltä tuntui itkeä vessassa puhuteltavana, kun vieraat istuivat olohuoneessa. Olin kiltti. Olin oppinut, että huomaamaton ja vastaanväittämätön lapsi on hyväksytty. Ja vaikka kuinka yritin olla vielä kiltimpi, niin sekään ei riittänyt. Kiltit lapset tiskaavat, ovat näkymättömiä, eivät höpise eivätkä varsinkaan sotke vaatteitaan leikkiessään. Kiltit lapset eivät puhu, ellei kysytä, eivätkä ilmaise mielipidettään tai tahtoaan, koska yksinkertaisesti eivät vain saa tehdä niin. Kysymyksiin, joita risteilee pään sisällä, ei saa pyytää vastauksia, koska ne eivät lapselle kuulu. Kiltistä lapsesta kasvaa kiltti nuori ja kiltistä nuoresta kasvaa kapinoiva ja rajojaan etsivä.
Muistan kun siskoni syntyi. Hänellä oli maailman sinisimmät silmät, jotka katsoivat suoraan minuun. Olin vetänyt hiukseni korvien taakse, jotteivat ne valahtaisi siskoni ja minun väliin tuolla ensikohtaamisen tärkeällä hetkellä. Rakastuin. Tuo sama rakkaus on läsnä edelleen, vaikka sitä on yritetty katkaista.
Katkaisun yrittäjänä en ollut minä, ei sisko, ei ikäero eikä eri asuinpaikka. Katkaisijana oli äitipuoleni, joka usein sulki oven siskoltani, kun minä tulin kotiin. Meidät erotettiin useissa tilanteissa, jopa kyläreissuilla. Siskostani tuli täti 10- vuotiaana ja muistan kuinka tuo urhea pieni tyttö käveli kotiini katsomaan minua, vaikka sitä äitinsä vastustikin. Ollessani murrosiässä kapinoin. Tulin kotiin uhmakkaasti väärään aikaan ja mieluummin myöhässä. Siskoni kertoi, että hänen nähdessään valon kajastavan huoneeni oven alta, hän tiesi että kaikki on hyvin, sisko on kotona.
En oikeastaan edes tunne siskoni lapsuuelämää. En ole ymmärtänyt, että katsoessani elämää omien kokemusten kautta, on siskoni elämä minulle tuntematonta. Kaksi täysin eri kokemusta näennäisesti samasta perheestä. Kysyttäessä keneltä tahansa lapselta, joka on elänyt usealapsisessa perheessä, on varmasti eri kokemus tapahtumista. Vanhemmat ovat eri ikäisiä, eri kokemuspohjan omaavia ensimmäisen ja viimeisen lapsen syntyessä. Lohdullista ja reilua on, jos vanhemmat kaikesta huolimatta pyrkivät tasavertaiseen kohteluun. Kun lähtökohtana on alusta asti eriarvoisuus, voi tuloksena olla katastrofi.
Olemme aikuisia ja noista lapsuuden ja nuoruuden ajoista on jo aikaa. Olemme äitejä itsekin ja kamppailemme omien vanhemmudeen haasteiden kanssa. Puhumme ja tutustumme toisiimme uudelleen. Aikuisen ajatuksin ja tahtotilana tuntea aidosti. Pinnallinen riipaisu ei riitä ja siksi meitä molempia sattuu väistämättä. Tiedämme menneisyytemme. Tiedämme sen hyvin. Siskoni kysyy toisen kysymyksen -Onko lapsuudentraumani niin syvä, etten kykene täysin anteeksi antamaan? Joudun vastaamaan -Ehkä näin on.
Sanominen jo yksistään tuntuu pahalta. Olenhan nämä asiat käsitellyt, paketoinut ja sinetöinyt jonkin asteiseen hyväksynnän lokeroon. Mutta nyt, kun pieni siskoni avaa asiaa näin, joudun uusien myllerrysten maailmaan. Olenko antanut anteeksi? Tavallaan. Kuinka paljon pitää antaa anteeksi? Täytyykö minun nousta tilanteen yläpuolelle ja olla niin ylevä, etten anna koko lapsuuden ajan vaikuttaa nykyisyyden ajatuksiin? En tiedä, en taida olla niin hyvä, että siihen siskoni tai jonkun muun toiveen mukaisesti kykenisin. Olen väleissä. Puhun, käyn kahvilla, harvakseltaan tosin. Käyttäydyn asiallisesti, niin kuin kiltin tytön tuleekin tehdä. Huomaan, että en pysty enempään. Luulen, että tämän on oltava riittävää.
Meillä on siis kaksi eri totuutta samasta perheestä. Olen onnellinen siskoni kokemuksesta ja ehjemmästä lähtökohdasta elämäänsä. Omat haavansa hänelläkin. Pohdin kuinka paljon avata omaani hänelle. Tietää jo paljon, mutta ei kaikkea. Millä oikeudella pilaisin hänen lapsuudenkokemuksiaan, kertomalla lisää omia mustia hetkiäni? On aika antaa asioiden olla. Minulla on sisko, joka on rakas ja se on parasta mitä minulle on jäänyt lapsuudestani jäljelle.