Loppuun käytetty äitiys
Olen lukenut viime aikoina monenlaisia ajatuksia äitiydestä. Siitä on monta näkemystä ja välillä kapinoin sen hehkutuksesta ja ihannoinnista ikään kuin se olisi aina ihanaa ja ainoa onnen lähde. Äitiydestä on varmasti monta näkemystä ja ne kaikki ovat oikeita, aitoja ja sallittuja. En vain meinaa kestää sitä, että sen myötä määritellään onko nainen onnistunut vai ei. Onko hän hyvä äiti ja jos ei ole, niin hyi olkoon.
Voi, kuinka rakastuinkaan. Kolme kertaa elämäni aikana olen rakastunut syvästi, tuntematta kohdetta. Heidän liikkeensä olivat osa minua, vain minua ja olimme irti muista. Kukaan ei tullut väliimme. Syntymän jälkeen en enää voinut olla symbioosissa vauvan kanssa. Elämään ilmaantui ihmisiä ja tapahtumia. Olin nuori esikoiseni synnyttyä, vasta 19 – vuotias. Valmis äitiyteen, ihan kaikkeen mitä sillä oli tarjota. Niin luulin.
Oma äitini katosi elämästäni ollessani pieni. Olin niin pieni, ettei muistini ollut tallentanut kasvonpiirteitä. En olisi tuntenut ääntä, en olemusta, mutta syvällä sydämessä oli hylätty aukko. Aukko, jota olen täyttänyt koko elämäni ajan. Kokemukset äidittömyydestä ovat määrittäneet osin omaani, mutta en sitä ole ennen ajatellut. En ennen kuin nyt, kun oma aktiivinen äitiyteni on taakse jäänyttä. On tilaa ja aikaa surra, pohtia mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja rakastinko tapeeksi. 16 -vuotiaana tapasin äitini ja siitä alkoi taival, joka on kestänyt näihin päiviin asti, kohta 30 vuotta.
Äitini jättämisen ja ensitapaamisemme välisen ajan täytti äitipuoli. Surullista kyllä en saanut siitä korvaavaa äitikokemusta, vaikka sitä pienempänä janosin. Istuin usein, tuijotin kaukaisuuteen ja haaveilin äidistäni. Minusta kuulemma tulisi samanlainen kuin hän, mutta muuta selitystä en saanut. Ajatuksissani äitini oli lempeä, rakastava ja minut oikealla tavalla näkevä. Voi kuinka tutuksi tulivatkaan seinät, ikkunoista avautuvat maisemat, niitä tuijotin, oman pääni sisällä vaelsin. Halusin kadota, paeta ja olla joku muu. Kirjojen kautta avautui pakopaikka, turvallinen ja värikäs ja siellä oli kaikki mahdollista. Mielikuvitukseni oli paras kaverini, silä tosielämä oli liian kova.
Ajattelin, että oman äitiyteni kautta eheytän itseni. Rakastan enemmän kuin kukaan muu koskaan, olen aina läsnä ja isoäitinä hukutan lapsenlapseni turvalliseen syliini. Kasvattaisin lapsiani lempeästi ja kärsivällisesti. Esikoiseni kulki ensimmäiset viikot vaipat väärin päin, onneksi neuvolantäti hienotunteisesti korjasi asian. Ensimmäinen korjaus täydelliseen äitiyteeni, mutta ei viimeinen. Korjauksia ja apua olisi tarvittu monta kertaa, mutta tuo ihana neuvolantäti ei ollutkaan enää saatavilla. Oli vain elämä ja sen tuomat haasteet.
Kolme lasta neljän vuoden sisään ja kuopuksen synnyttyä olin jo melkein aikuinen, 23- vuotias. Nuoresta iästä oli hyötyä, sillä ei tullut pieneen mieleenkään kyseenalaistaa omia taitojaan. Luonto ajoi oikeaan suuntaan. Syli täynnä lapsia ja sydän täynnä rakkautta, mutta kehossa jylläsi väsymys ja tunne, ettei kaikki ole tässä perheessä ihan niin kuin pitäisi. Puskin väkisin. Olin äiti kaikella tarmollani. Lopulta jouduin kohtaamaan totuuden ja olin yksinhuoltaja.
Istuin lattialla join olutta pullosta, toisessa kädessä vasara. Korjauksen kohteena lapsen sänky ja päässä hokema, että kyllä minä pärjään. 28- vuotias päättäväinen nuori äiti, nainen ja elämä edessä. Tuki ei ollut heppoista ja tukiverkossa oli suuret aukot, sanoisinko harvat ellei liki olemattomat. Niin alkoi nuoren äidin väsähtäminen näkyä myös ulospäin. Eteen päin sinnitellen, äitiyden haaveita vielä elätellen.
Polvillaan ollessa elämää katsoo eri mittakaavassa ja eri suunnalta. Olin jo liki varma. että pahin on takana ja voin taas olla se äiti, joka tahdoin. Aina läsnä ja rakastava. Pullantuoksuisen mielikuvan olin jo haudannut ja täydensin sitä pakastepullien avulla, toimi ihan hyvin ja tunsin taakan kevenevän. Taakka kevenikin kuolemaan asti.
Kuolleen lapsen iho tuntuu vielä omalta, kun kuolemasta on vasta tunti. Muutamaa tuntia myöhemmin se on vielä pehmeä, mutta lämpö on jo katoamassa. Lämpö katosi pienestä jäljelle jääneestä perheestäni. Jäljelle jääneet lapseni kipuilivat eroa, kuollutta siskoa ja väsynyttä äitiä. Voi luoja kuinka minä yritin. Yritin ja epäonnistuin, 29 – vuotias ja ihan loppu. Seitsemän vuotta kului. Siinä vaiheessa olimme niin suurissa vaikeuksissa nuoremman kanssa, että puuttuminen oli aiheellista. Kun pakkasin hänen tavaroitaan itkin. Kun hän painoi oven kiinni perässään, itkin. Minua lohdutettiin, että hän muuttaa vain isälleen, et ole häntä menettänyt ja et ole häntä hylännyt. Kuinka väärässä kaikki hyvää tarkoittavat olivatkaan. Hyvää asiassa oli se, että me jotenkin selvisimme, emme kukaan meistä sortuneet syrjäytymisen polulle vaan kuljimme tiukasti toinen jalka oikealla tiellä.
Kaikella on kuitenkin hintansa. Meidän kohdalla hintana on nuoremman katkeruus elämää kohtaan ja se tarkoittaa sitä, ettemme näe toisiamme. Hän on jo aikuinen, mutta minulle lapsi. On kovin vaikea kuvata ajatuksiaan. Tunnen epäonnistuneeni. Tunnen pettäneeni lapseni, koska heidän elämänsä alkutaipaleet ovat ollet kaikkea muuta kuin ajattelin. Ajattelin, että voisin taata omalla voimallani ja tahdollani heille keveämmän polun kuljettavaksi. Toisin kävi.
Minua on lohdutettu ja vakuutettu, että olen tehnyt kaikkeni, sen minkä olen kyennyt ja jaksanut. Ongelma on siinä, ettei se ole ollut riittävää. Kun synnyttää kolme lasta, tulee äidiksi, itse oltua äiditön, tuloksena onkin yksi kuollut, yksi menetetty ja yksi jäljelle jäänyt. Kuolemalle en voi mitään. Menetetyn kohdalla elää toivo, mutta realistina tiedän, että kamppailen suurempia haasteita vastaan, kuin vain kiukuttelevan lapsen turhaumaa. Esikoiseni on ihana, tasapainoinen ja tämän kuulemma pitäisi lohduttaa ja minun pitäisi kokea onnistuneeni. Niinpä niin.
Nyt uusperheilen. Voin sanoa, että en aio olla äitipuoli. Olen aikuinen, isän uusi tyttöystävä, mutta äidillisiä juttuja en lähde toteuttamaan. Aion olla turvallinen, paikalla, mutta ajattelen myös itseäni ja otan tilani ja aikani. Tahdon olla luotettava, kannustava ja heidät sellaisenaan hyväksyvä. Teen työtä erityislasten kanssa. Takaan kaiken hoivani ja ajatukseni heille, mutta mitään äidillistä en anna, eikä se ammatillisesti olisi sopivaakaan. Uskon kuitenkin näkeväni pintaa syvemmälle ja sen vuoksi toivon olevani enemmän kuin vain aikuinen.
Välillä näen äidin ja lapsen, jotka katsovat toisiaan ja siinä hetkessä on jotain erityistä. Hetki on kaunis. On niitä minullakin ollut. En tahdo väittää, että äitiyteni on ollut vain selvitymistä ja taistelua. Mutta en siltikään aina ymmärrä äitejä, jotka hekuttavat onneaan ja eivät tiedä mitään muuta parempaa kuin äitiys. En sitä väheksy, mutta sitä helppoutta ja vaivattomuutta en kykene ymmärtämään. Voitte olla varmoja, että tahtoisin. Tahtoisin niin kovasti, mutta tällä kokemuksella se on mahdotonta. Voin aavistella ja aistia hetkiä sieltä täältä. Kun minulle kerrotaan lasten siitä ja lasten tästä ja kysytään, että kuinka sinä vietät joulusi, lastesi kanssa tietysti, niin en tahdo vastata. Onnekasta on, että äitini on minulle nykyään äiti. Olen onnellinen, että esikoiseni näyttää pärjäävän. Nyt olen 45- vuotias ja äitiyteni on loppuun käytetty.
Kaikesta tuosta on jo kovin kauan. Nyt muistellessani elämääni, katson sitä ulkopuolelta. On helpottavaa tuottaa kaikki ulos. En vello noissa tunnetiloissani kaiken aikaa. Rakastan elämää. Olen osin antanut itselleni anteeksi, mutta vain osin. Pidätän itselläni oikeuden tuntea huonoa omaatuntoa, mutta samalla pidän itselläni oikeuden nauttia elämästä ja yrittää elää sitä ilman syyllisyyttä. Rakastan kaikkia lapsiani, ihan yhtä paljon, kuin heidän syntymänsä hetkelläkin, mutta he elävät elämäänsä omin teoin ja kokemuksin. Voin vain toivoa, että he tukevat minuun tarvittaessa, mutta muistan omat rajani ja jaksamiseni. Toivon heille kaikkea hyvää ja olen äiti, mutta sellaisena kuin pystyn. Elämä on ihanaa ja voi kun se varjelisi lapsiani ja äitiäni enemmiltä suruilta.