Häät vaativat tekoja ja päätöksiä
Meidän häät ovat toistaiseksi yhdellä paperilla, yhdessä faceryhmässä ja luonnollisesti ajatuksissa. Ajatuksista ne tulevat esiin aina kysyttäessä. Kysymykset ovat yllätyksellisiä ja sellaisia sisällöltään, että en ole ehtinyt moisia edes tuumata. Hääpukuni on edelleen värinen ja mallista ei ole aavistustakaan. Saan muurahaisia housuihin, joka kerta kun tätä kysytään. Jään miettimään, että pitäisikö minun olla asiasta kiinnostuneempi vaiko jo jopa huolestunut. Viimeksi olen tällaista kokenut raskaana ollessa, jolloin olin valmis väkivaltaisiin tekoihin kysymysten ääressä, jotka kaikki käsittelivät ämistelyä siitä, että enkö ole vieläkään synnyttänyt. Lupaan juhlallisesti kaikille, että aion mennä naimisiin juhlamekossa.
Saan itseni kiinni pohdinnasta, että olenko liian epänaisellinen? Enkö tajua jotain tärkeää juttua, koska en ajattele kaiken aikaa tulevia häitäni….
Jokaisen esitetyn kysymyksen jälkeen muistan ja hätkähdän todellisuuteen, että siviilisäätyni on vaihtumassa, mutta miksi ihmiset ovat siitä niin kiinnostuneita? Punastuttaa ja olen hämmentynyt saamastani huomiosta. Hassua.
Vieraslista. Kaikkien avioituvien painajainen, ellei lompakossa ole riittävästi täytettä. Varaamamme tila on rajaa vierasmäärä yhtä tehokkaasti kuin kurkistus hääkassaankin. Kuka loukkaantuu ja kuka pahoittaa mielensä? Kutsut ovat lähdössä lähiviikkoina ja osan postiluukku ei kolahda. Kasvokkain keskustellessa jokain vakuuttaa hääparin oikeutta järjestää juuri sellaiset juhlat kuin haluavat, mutta samalla tiukka katse vaati itsensä olevan kutsuttujen listalla. Tai sitten se vain tuntuu siltä. Huoh ja kauhistus. Ankaraa ajatustyötä ja muistelua siitä, etä kenen häissä on itse ollut ja kuka mahdollisesti kutsuisi meidät nyt, mikäli se olisi heille ajankohtaista. Nimiä paperiin. Lapsia vai ei. Avec vai ei. Viimein muistimme lisätä itsemme listaan, koska oletettavasti olemme itse paikalla ja tahdomme myö syödä.
Kuinka paljon pitää laskea kuohujuomaa per vieras? Riittääkö viiniä millainen määrä? Ai niin, kasvisruoka. Lahjalista. Juu ei.
Kaikkia näitä ajatuksia olen vältellyt. En ole vältellyt niitä siksi, ettenkö haluaisi naimisiin. Olen yllättynyt siitä, että en ole juuri muusta niin varma kuin miehestäni ja tehdystä päätöksestämme. Minä tahdon naimisiin. Huh, ja melkein tarvitsen taas paperipussiin hengittämistä. Jokainen kerta kun kysyt minulta häistämme, saan ylimääräisen sydämenlyönnin sekä paniikinomaisen ajatuksen häämekosta ja sen puuttuvasta väristä. Olen siis keskellä siedätyshoitoa. Yritän oppia ja yritän siedättyä.
Kuinka hitossa sormus voi maksaa 1890,00 euroa? Jää kauppaan.
Neljä kuukautta. Vähemmän kuin raskausaika, jonka aikana voi aavistella mitä on äitiys. Neljä kuukautta ja olen taas rouva. Toisen kerran.
Muistettava on käydä siellä pappipaikassa ja etsintäkuulutettava meidät.
Kaikkein kaunein ajatus on meistä kahdesta. Voin jo lähes tuntea hikisen käden kädessäni. Jännityksestä tiukasti kiinni pitävän. Lähes aistin kehon lämmön omani vieressä ja kiihtyneen hengityksen juuri ennen kuin sanomme tahdon. Millään muulla ei ole väliä. Ihmiset, jotka olemme kutsuneet paikalle tulevat juhlimaan rakkautta ja sitä ihmettä, että kaksi ovat sen löytäneet. Illan hämärtyessä kuuluu pehmää naurua, puheensorinaa sekoittuneena musiikkiin, joka hyväilee kuulijoiden sielua ja korvia.
Muista varata sviitti. Muista hengittää ja valitse nyt hitto soikoon se mekon väri.
Kyllä. Lupaan tehdä kaiken ja parasta on etten tee sitä yksin. Sydämeni sulaa näystä, jossa tuleva mieheni kirjoittaa puhtaaksi vieraslistaa, jonka olen häthätää kirjoittanut sekavin harakanvarpain paperille. Yhdessä.
Minä menen naimisiin tapahtui sitten mitä tahansa ja jää jotain tekemättä tai ei.
Rakastan, se riittänee ja pappi, joka tekee kaikesta lain mukaan kulkevaa.
Mitähän sitten vielä olikaan…..?