Uusperheihminen

Uusperheihminen on sellainen, joka muuttaa kotiin, jossa on lapsia, jotka eivät ole biologisesti omia. Onneksi lasten äiti tai vaihtoehtoisesti isä, on jo yleensä muuttanut pois. Se helpottaa asettumista kodiksi ja ei tule riitaa astioiden paikasta. Uusi perheeseen muuttanut jäsen voi hyvällä omallatunnolla heittää pois suolasirottimen, jonka kumppani on saanut häälahjaksi sen pois muuttaneen ihmisen kanssa. Pientä pohdintaa aiheuttaa sänkyyn heittäytyminen. Onko ollut lasten siittämisalustana vai ei? Onneksi ei ollut, joten lempi leiskuu helpommin. 

Uusperheen rakentumiseen kuluu tutkimusten mukaan 4-7 vuotta. Tätä ei kannata ajatella etukäteen, mutten saattaa jäädä muutto tekemättä. Kun olet jo muuttanut, kantanut sohvaa neljänteen kerrokseen, niin tieto edessä olevista muutoksen vuosista ei ahdista, koska olet vain ihan loppu sohvan kantamisesta. 

Uusperheen muotoutumisvaiheita on seitsemän. Älä lue niitä. Lukiessa huomaat kohdan, jossa sanotaan, että eri vaiheet seuraavat toisiaan ja joskus perhe saattaa palata aiempaan kehitysvaiheeseen. Huoh, kuka haluaa enää peruuttaa eteenpäin päästyään. Lohdullista on, että usein peruutettaessa aiempaan kehitysvaiheeseen, siitä päästää nopeammin etenemään kuin ensimmäisellä kerralla. 

Takanani on ensimmäinen vuosi uusperheihmisenä. Melkoinen vuosi ottaen huomioon, että muutin samalla paikkakuntaa, työtä ja aloitin opiskelun. Seitsemän eri kehitysvaihetta jäävät tässä ruuhkassa muiden luettavaksi. Totta puhuen luin ne äsken ensimmäistä kertaa. Ihan varovasti  ja kevyesti, jottei tieto jysähtäisi liian kovaa, olenhan kuitenkin lomalla. En järkyttynyt. Osa vaiheista on maalaisjärjellä ajateltavissa, joten ei siis hätää, Hyödyllistä on, jos kumppanina on ihminen, joka kykenee keskustelemaan ja olemaan avarakatseinen.

Meidän tapauksessa ei tarvitse sovitella yhteen kuin mieheni lapset. Omani ovat jo aikuisia. Tämän myötä ehdin elämään aikuisen naisen itsenäistä elämää, jossa ei tarvinnut huomioida ketään. Nyt tarvitsee ja se tuntuu välillä vaikealta. Missä ovat minun aamurauhani? En voi kulkea alushoususillani tai voisin, mutta sanomista tulisi. Väistelen likaisia boksereita, legoja ja eteisen oven eteen jääneitä kenkiä. Esimerkkejä on lukemattomia. 

Lapset eivät ole minun, joten ei sen myötä myöskään kasvatusvastuu. Väistelen ja kipuilen, missä vaiheessa puutun ja missä en. Nielen sanoja ja ohjeita, mutta muutama livahtaa ilmoille. Osa on tarpeen ja onnekseni ne tulevat kuulluiksi ja aikaa myöten myös käytännössä näkyviksi. Joudun kuitenkin miettimään mitä sanon ja mikä on motiivi sanoilleni. Onko se naisellinen paha mieli, joka kaipaa halausta ja huomiota vai onko se aiheellinen asia, joka kannattaa sanoa. 

Vastustava lapsi aiheuttaa aikuisessa mielen mylleryksen. Pieni ihminen, jonka silmistä paistaa viha ja kiukku ja saat vastaanottaa hänen ymmärryksen siitä, että ydinperhe on hajonnut. Se ei koskaan enää palaa ja sinun muuttosi vuoksi tämä tieto on lapselle nyt totta. Herran jestas sentään. Itku tulee isollekin, vaikka kuinka ymmärtää asian. Mies asettuu lapsen puolelle, onhan hän isä ja rakastaa lastaan. Entä minä? Onnekseni tämäkin asia kyetään keskustelemaan, mutta helppoa se ei ole. Missä menevät kenenkin rajat ja koska mielen pahoittaminen on vain pahaa mieltä ja koska tahallisesti aiheutettua?

Minulla meinaa välillä loppua happi. Silloin vetäydyn olemaan yksin. Uhrittelen ja muhittelen oloani, suren ja olen marttyyri. Pääsen irti ja pohdin hyviä ja huonoja puolia. Mietin missä menee vastuuni ja missä saan olla vastuuton? Oikeuksia ei juurikaan ole, mutta en niitä ole valmis ottamaankaan. Lapsilla on kahdet vanhemmat. Vanhemmat jotka kasvattavat omiaan, niin kuin tahtovat. Ottavat vastuun ja sen jakavat. Minä siis kuljen siinä sivussa. Kuulun ja en kuulu. Luon aikatauluani kahden perheen aikataulujen mukaan. Onhan minun helppo muokata, koska minulla ei ole tässä paletissa lapsia. Onko se aina reilua, niin ei ole. 

Seksi, elikäs sekstaaminen kuten bonuslapsi sanoitti, onkin oma tarinansa. Jokainen vanhempi tietää kuinka mielenkiintoista on lemmen hoitaminen lapsiperheessä. 

Tiesin suurinpiirtein mihin lähdin. Yllätyksiä ei ole juurikaan tullut, mutta olen joutunut odotettua enemmän peilaamaan omia ajatuksiani perheestä ja lasten kasvatuksesta. Uusperheeni auttaa minua eheyttämään perhenäkemystäni. Omat perheeni eivät ole olleet esimerkillisiä vaan enemmänkin selvitymistarinoita. Omat lapseni ovat rakkaita ja olen heistä onnellinen, mutta äitiytyeni oli rankka taival. 

Sen tunnustan, että jos meillä ei olisi viikko viikko- systeemiä, niin en olisi vielä muuttanut. Tarvitsen viikon aikuisten aikaa ja kahden välistä suhteen rakentamista. En olisi muuttanut siinäkään tapauksessa, jos bonuslapset olisivat alle kouluikäisiä. On hyvä tunnusta omat rajoitteet sekä jaksaminen. Työskentelen erityislasten kanssa, olen omani maailmalle päästänyt, joten tarvitsen aikaa, jolloin saan olla vain aikuinen, omine tarpeineni ja haluineni. 

Olen muodostanut omanlaiseni suhteet bonuslapsiini ja ne olkoot sellaiset kuin ovat. Suhteet kehittyvät ilman ohjeita ja vuosimääriä. Mieheni kanssa puhun avoimesti, vaikka se onkin minulle vaikeaa. Helpottaa kuitenkin tulla kuulluksi ja saada tunteensa ja ajatuksensa sanoitetuksi. 

Minä olen Maarit. En siis ole äitipuoli, näin saimme lapsien kanssa sovittua. Tätä tietoa seurasi lapsen helpottunut huokaisu. Tulevat häämme yritämme sovittaa niin, että lapset kokevat riittävää osallisuutta minun ja mieheni tärkeässä päivässä. 

Mitä teen nyt, lomani ensimmäisinä päivinä? Vietän uusperheihmisen ennalta arvaamatonta aikaa. Vieraaksemme saapui vesirokko ja minun itselleni suunnittelema aika saa odottaa. Naurattaa vähän ja muistelen viime talven  täi-sirkusta.