”Kesänatsi”
(Tämä joutsenperhe ilahdutti läsnäolollaan meitä, Kuvan otti mieheni)
Kuinka lomaillaan uusperheellisenä? Monimuotoisesti, sanoisin ja huokaan päälle. Yhteen mökkiviikkoon mahtuu suuria tunteita, niin omia kuin muidenkin kanssalomailijoiden, enemmän kuitenkin omia. Joskus manaan päätäni, kiroan mieltäni ja toivoisin olevani huolettomasti asioihin suhtautuva nainen, joka vain vastaanottaa, kokee ja elää, ilman analysointia ja merkitysten etsimistä. En tahtoisi kokea vastuuta onnistumisesta, muiden tulevaisuudesta ja omasta osuudestani kaikkeen. Ja toisaalta osaan asettua paikaan ja tilaan täysin huolettomasti, ilman dodtuksia huomisesta ja lainkaan murehtimatta mennyttä. Tämä onnistuu hyvin silloin kun olen yksin tai kaksin mieheni kanssa. Uusperheen ollessa kasassa asetun kummalliseen suorittamisen moodin, jota kukaan ei minulta vaadi eikä odota. Minä vain en ole vielä kokonainen osa tätä uusperheeksi kutsuttua kokonaisuttaa. Ottaa aikansa, kunnes löytää paikkansa.
Nenäni alle on ilmaantunut auringon myötä tummempia ihoalueita, ilmeisesti maksaläiskiä ja ne muodostavat ilmiselvästi Aatun kaltaiset natsiviikset. Juuri kun olen saanut muun ihon kuntoon, niin minulla on natsiviikset. Toinen bonulapsi huomautti varovaisesti, että en ole osannut syödä jäätelöä siististi tai ainakin olen unohtanut pyyhkiä suun. Väärin, osasin molemmat, mutta tämä suklaatahralta näyttävät ylähuuli on pysyvää väriä. Tulisipa syksy ja onneksi ei ole kesähäät.
Yhteinen lomaviikkomme uusperheenä alkoi ihan mukavasti. Koko nelihenkinen konkkaronkkaa ajaa Naantalin kauniille alueelle vuokramökille. Taattisten tilalle päästyä meitä vastaanotetaan hymyillen ja tervetulleeksi toivottaen iloiset tilan ihmiset. Heti alkumetreillä ilmaistaan vieraille ihmisille, että lapset ovat aiemmin käyneet tilalla äitinsä kanssa. Selvää on siis se, että minä olen vieras ja uusi nainen lasten elämässä ja kukaan ei vahingossakaan luule meitä onnelliseksi ydinperheeksi. Hyvä niin, en sitä sanokaan, mutta tuntuu kummalliselta. Aiemmat lomailuni entisessä elämässä olivat ilman muuta osallisuuttani tukevampia. Olin äiti, olin vaimo ja lopulta yksinhuoltajaäiti, mutta nyt olen vieras nainen. Kukaan muu ei kiinnitä asiaan huomiota, mutta minä vietin asian kanssa oman pienen hetkeni ja tunsin itseni tunkeilijaksi. Mökkimme on se, jossa lapset ovat äitinsä kanssa viettäneet onnentäyteisen viikon ja nyt sinne asettuu heidän kanssaan ”kesänatsi”.
Käyn jatkuvaa keskustelua itseni kanssa paikastani lasten elämässä. Isän tuleva vaimo, nainen jota he eivät ole valinneet elämäänsä. Nuorempi tekee tämän myös aika ajoin selväksi ja hän prosessoi uudelleen isänsä ja äitinsä eroa, josta kuitenkin on jo viisi vuotta. Lapsen mieli ja kokemusmaailma on kuitenkin eri logiikalla ja päättelytavoilla varustettuja kuin aikuisen, joilla on kokemusta jo kovin monenlaisista ihmisuhteista ja elämän mukanaan tuomista ihmeistä. Olen tunkeilija, joskin mukava välillä, ihan nasta ja siisti, mutta kun väsy ja pettymys iskee, niin olen turha ja ärsyttävä.
Menemme eteenpäin, uimme, saunomme ja ihailemme luontoa sekä merta. Osaan nauttia ja irtaantua arjesta. Lillun kumiveneellä kaislikkojen välissä ja annan auringon helliä sekä minua, että viiksiäni. Soutelen lapsen kanssa, leikin haita ja yhdessä molempien lasten kanssa täytämme ristikoita ja hihittelemme. On siis mukavaa, leppoisaa ja uutta yhteistä muistoa rakentavaa aikaa. Parisuhdetta ei viikon aikana kuitenkaan juuri ole. Olosuhteiden pakosta nukun yksin alakerrassa ja viikon touhut vievät mieheni ajan lastensa kanssa puuhatessa. Se onkin osin hyvä, sillä viihdyn kirjojeni kanssa välillä merta tuijottaen. Huomaan kuitenkin kaipaavani keskinäisiä keskusteluitamme ja hellää kosketusta, joka on nyt vain ohimennen annettua. Olen siis paljon yksin, minä joka siitä kovin myös nautin, mutta välillä tunnen itseni ulkopuoliseksi. Tämän tunteen kehitän ihan itse. Viimeisenä iltana erinäisten pahanolojen purkaantumisten jälkeen istumme mieheni kanssa tuijottaen merta ja pilviä, puhumme. Purkaan pahaa mieltäni, pahoittelen puuttumistani tai puuttumattomuuttani. Mieheni tasapainottelee lastensa ja minun välillä. Suuria ongelmia ei ole, mutta hitsaantuminen on kuitenkin vaikeaakin. Tiiviisti mökissä, kokonainen viikko, joka on lasten ajatuksissa äidin muiston täyttämä. Kokemusta ulkopuolisuudesta lisää äidin soittamat puhelut ja lapsen lääkityksestä huolehtiminen, jota olin jo viikon huolehtinut. Äiti tahtoo olla äiti, vaikka etänäkin. Väärään hetkeen tulee tuleva mieheni kysymään käykö minulle ex-vaimon ehdotus muutoksista aikatauluissa. Käy tietysti ja melkein naurattaa ajatus kieltäytymisestä. Mitä seuraisi, jos sanoisin, että ei käy. Sairaassa ”kesänatsin” mielessä se on hetken hyvä ajatus, mutta niin kuin viiksenikin syksyn myötä katoavat, niin katoaa myös kapinallinen ajatuksenikin.
En osaa olla hiljaa kaikissa tilanteissa ja varmistan ”kesänatsin” olemustani vaatimalla parempaa osallistumista loppusiivoukseen. En ehkä hetkeen ole aikuinen, vaan kiukuttelen tsempanneen aikuisen koko sielulla ja antaudun lapselliselle kiukuttelulle. Tässä vaiheessa torun itse itseäni ja käsken minun ryhdistäytyä. Tavarat autoon ja keula kohti kotia.
Lapset tiputetaan matkalla äidilleen ja tulevan mieheni kanssa purkaamme auton, pesemme pyykkiä, poistamme ulos mukaan tulleen muurahaisen ja pesemme mökin pölyt kehoistamme. Touhutessani mietin olemustani ja tiedän olevani joissain asioissa tiukka ja välillä rento ja leppoisasti kaikkeen suhtautuva. Missä menee oikeuteni kuitenkin olla minä ja vaatia minulle sopivia asioita vain minulle itselleni? Olen onnekas, että mieheni on sellainen kuin on. Hän kuuntelee, kun puhun ja kuuntelee myös rivien välejä, ymmärtäen niiden sisältämän sanoman, Hän rohkaisee minua avamaan ajatukseni ja minä opin ja avaudun. Ymmärrän ison kokonaisuuden oikein hyvin ja tajuan, taas kerran, olevani itseäni kohtaan liian ankara ja kriittinen. On vaikeampaa olla osa lasten elämää, jotka eivät ole sinun. Omien kanssa viikko mökillä ei sisällä niin suuria jännitteitä.
Messenger kilkahtaa. Saan viestin entiseltä oppilaalta, joka ilmoittaa tulevansa isäksi. Myös muut entiset oppilaat ovat viikon aikana, yhteisessä ryhmässämme, kertoneet kuulumisiaan, kyselleet vointiani ja toivottaneet hyvää lomaa. Aikuisia jo. Ja voitte olla varmoja, että tälle erityismurkkuryhmälle en ollut vain ”kesänatsi”. Olin kokoaikainen tiukkis, huumorilla ja lämpimälllä sydämellä höystettynä.
Korkkasin kuoharin ja itkin. En ehkä olekaan ihan kauhea tiukkis, koska bonuslasten viimeiset sanat olivat postitiivisia ajatuksia lomasta ja entiset oppilaat tahtovat olla yhteydessä.
Rankkaa olla minä, mutta rankkuuden aiheutan suurelta osin itselleni minä itse. Otan siis taas käyttööni sisäisen rauhani ja kuuntelen sen laulua ja kuisketta. Tajuan, että taakse jäänyt viikko oli ensimmäinen kokemus lomasta uusperheenä. Ehkä ensi kesänä ei bonuslapsi enää ilmoita saunan ovenraosta, käyttäneensä suihkussa kaiken lämpimän veden.