Sähköpostia haudankaivajalle
Ensin tuli vain yksi tippa ja pian sitä seurasivat muut. Sade muuttui rankaksi, sellaiseksi piiskaavaksi ja kaiken kastelevaksi. Kun sade tulee alas niin voimalla, niin se suorastaan sataa ylöspäin saavuttaessaan maan. Tuollaisessa sateessa kuljin hautausmaan hiekkatietä. Kuljin kohti tyttäreni hautaa ja sateenvarjo suojasi miten vain parhaiten taisi. Näen haudan, joka on juuri saanut peitokseen havut merkkinän juuri haudatusta. Mietin hautjaissaattuetta, jotka ovat väistämättä kastuneet, ja heidän ajatuksiaan. Taivaan kyyneleet ovat sekoittuneet ihmisten tuottamiin tasaveroisina.
Ajaessani hautausmaalle kulki tien vasenta laitaa haudankaivaja, ihminen, jonka vastuulla on hautaaminen. Tunnistin hänet ja heilautin kättäni. Vesisateen keskellä tein aikamatkan vuosien taa. Mies on sellainen mies, joka jää helposti sivuun kunnioituksesta surijoita kohtaan. Harmaan partansa kanssa hän muistuttaa hieman Joulupukkia, mutta hänen jakamansa lahjat ovat toisenlaisia.
Tämä mies otti perheemme vastaan vuosia sitten. Olimme surussa ja hautauskäytännöissä vasta-alkajia, kokemattomia, mutta opimme, saimme vastauksia ja saimme lämpöä. Hienotunteista, oman järkytyksen sivuun laittamista, mutta aidosti tunnettavaa myötäelämistä. Lapsen hautaaminen on kamalaa. Se on suorastaan hirveää, mutta koska se on joidenkin tehtävä, niin tarvitaan ihminen, joka sen tekee. Parrakkaan haudankaivajan ei olisi tarvinnut osallistua muistotilaisuuteen, mutta hän saapui sinne siistissä puvussa surevia lohduttaen ja kunnioittaen.
Ei olisi tarvinnut hänen osallistua myöhemmin pihallamme järjestettävään muistotilaisuuteen, joka järjestettiin pihan lapsille ja aikuisille, jotka eivät käytännön syistä osallistuneen varsinaisiin hautajaisiin. Kahvia keitettiin ja mokkapaljoja leivottiin. Eri kodeissa tuota erilaista muistotilaisuutta valmisteltiin hiljaisuuden vallitessa, poikkesihan tämä kahvittelu totutusta. Pihan lapset kulkivat surussaan, jota kukaan meistä ei voi käsittää. Muutamaa viikkoa aiemmin he olivat olleet paikalla, kun heidän ystävänsä kuoli heidän silmiensä alla tapaturmaisesti. Kuvittele, jos kykenet. Minä en pysty, vaan suren vieläkin vuosien jälkeen noita lapsia, joiden elämä muuttui yhtenä ihan tavallisena sunnuntai-iltana.
Tärkein vieras saapuu, niin kuin on sovittu, ajallaan ja istuu ottaen vastaan tarjotun kahvikupin. Ei tarvitsisi haudankaivajan katsoa silmiin surevia lapsia, mutta hän katsoo, hymyilee lämpimästi ja kertoo koruttoman kauniisti sen, mitä heidän ystävälleen on tapahtunut kuoleman jäljkeen. Hän kertoo hautaamisesta, työstään ja vastaa ujosti esitettyihin kysymyksiin. Uskomaton mies.
Tätä kirjoittaessa tulee itku. Ei surusta, ei menetyksestä eikä edes kuolemasta. Itku tulee ihmisen välittämisestä. Hänen läsnäolostaan ja suuresta sydämestään. Siksi tämän kirjoitan, jotta edes ohuesti saisin laitettua sanoiksi kiitollisuuteni, jonka tämä parrakasi mies ansaitsee. Lähetän hänelle myös sähköpostia.
Sateen keskellä, eilen hautausmaalla, tämän aikamatkan jälkeen kiiruhdan autoon. Ajan ylinopeutta saavuttaakseni sateessa kulkevan miehen. Hän on ollut nopeampi kuin luulin, mutta saavutan hänet ja avaan ikkunan tarjoten kyytiä. Saan vastaukseksi hymyn ja kieltävän vastauksen, jottei hän vain märillä vaatteillaan pilaisi autoni sisustaa. Hyväksyn kieltävän vastauksen, mutta voi kun hän tietäisi, että märät penkit olisivat olleet pientä sitä vasten, mitä hän on minun ja läheisteni eteen tehnyt.
Kiitos. Pieni ja lyhyt sana, mutta vakuutan sen olevan täynnä tunnetta ja merkitystä.
Kiitos.