Tulkoon 2017

Lempimukini, häälahjaksi saatu. Sopii fiiliksiini ja ajankohtaisiin tapahtumiin. Mietin, näin vuoden lopulla, että mitä kirjoittaa ehkä viimeisessä postauksessani tänä vuonna. Pohtiako omaa kehitystä ja itselle tapahtuneita asioita vai keskittyäkö yleisesti tapahtuviin ilmiöihin ja isommalla mittarilla ihmisiin vaikuttaviin asioihin. Voisin listata ja sitten voisin yrittää niitä analysoida. Voisin myös etsiä tapahtumista jotain merkittävää tai parannettavaa. Tuntuu turhalta, sillä unohtaisin kuitenkin jotain tärkeää enkä olisi edes lähtökohtaisesti ymmärtänyt sitä oikein, joten minun analyysini asiasta olisi epätarkka ja harhaileva faktojen jäädessä vajaiksi. On siis helpompi pysyä oman pään sisällä, koska niiden todenperäisyyttä ei kukaan kykene kiistämään. Ovat tuumauksia, jotka kulkevat omia ratojaan, törmäilevät seiniin ja nekin saa kyseenalaistaa, teen itsekin niin. 

En pidä uudenvuodenlupauksista, en joillekin alkavasta tipattomasta tammikuusta ja en pidä siitä, että vuodenvaihde olisi juuri se oikea aika tehdä muutoksia. Mielestäni maaliskuinen keskiviikko tai kesäkuun pejantainen iltapäivä, ovat yhtä hyviä hetkiä tehdä tilinpäätöksiä ja uuden suunnan suunnitelmia. En kiellä etteikö juuri tämä aika, jo ihan pakosta, laita jollain tavoin miettimään vanhaa ja uutta, mutta koska tahdon kapinoida, niin pidän muidenkin ajankohtien puolta. Ja koska kuitenkin olen ihan tavallinen ihminen, niin huomaan istuvani koneen ääressä ja yrittäväni kirjoittaa vuoden päättävää kirjoitusta, en siis ole muista poikkeava, kunhan rutisen, varmaan jäänteitä teiniajoilta. 

Tahdon muistaa vuodesta 2016 uskalluksen antautua rakkaudelle. Tahdon muistaa sanan tahdon.

Istuin eilen odottamssa pääsyäni hierojalle ja vieressäni istui iäkäs pariskunta. He poikkesivat muista siinä, että he katsoivat ohikulkijoita silmiin ja hymyilivät. Istuivat rauhassa vierekkäin ja aika ajoin koskettivat toisiaan hellästi. Istuivat aivan vierekkäin ja jokin kehonosa koski jatkuvasti kumppania. Kaksi harmaapäistä, ryppyistä ja hieman kumaraista. Kävi ilmi, että rouva oli kirjoittanut miehensä fysioterpia-ajan väärin, tästä hänellä oli todisteena almanakkaan kirjoitetut, hieman hatarat numerot ja rouva pyysi erehdystään anteeksi. Fysioterapeutti vuorostaan pahoitteli vanhemman pariskunnan pitkää odotusaikaa. Seurasin sivusta sananvaihtoa, joka tehtiin pehmeään sävyyn ja ymmäryksen sävyttämin tunnelmin. Pitkä odotusaika oli pariskunnan mielestä sujunut oivasti seurustellen, ihan kahdestaan maailmaa katsellen. Ei tietoakaan kärsimättömyydestä eikä harmia aikatauluvirheestä. Oli aika ja mahdollisuus istua rakkaan vieressä. Saivat odotellessa piparit, jotka mies sai syödä, pitää niistä kuulemma enemmän. Hymyjä ja hellyyttä. Istun vieressä ja nieleskelen liikutuksen kyyneliä, ilmassa leijui rakkauden haituvia.

Illalla katsoin televisiota ja venyttelin varovasti päivällä hierottua niskaani. Lasse ja Tuulikki tapasivat toisensa nuorina, siloposkisina ja kauniina. Kulkivat rinnakkain ujosti jutellen, mutta hädin tuskin uskalsivat toisiaan koskea. Halusivat kyllä, mutta ei ollut sopivaa. Sota erotti nämä kaksi. Kirjeet kulkivat ja saattelivat kauniita sanoja, mutta eivät ilmentäneet kaikkea kaipuuta eikä kaikkea tahtoa sitoutua. Himmeni hellyys ja suuntautui toisaalle. Kului 60 vuotta. Vuodet olivat kuluttaneet, antaneet ja vieneet. Oli eletty lähes ihmisikä, kun Lasse ja Tuulikki taas kohtasivat. Nuoruudessa virinnyt rakkaus sai täyttymyksensä, kun nuoripari, reilun kahdeksankymmenen ikäisinä sanoivat toisilleen tahdon. Nuoripari kertoo onnellisuuttaan siitä, että on joku jota rakastaa. Kiitollisuutta, että on joku jonka kanssa voi jakaa arjen, hellyden ja kosketukset. On onni, että saa hoivata ja olla avuksi toiselle. Yhteiset kävelyt, ruokahetket ja kauppareissut ovat suurta onnea, koska ei tarvitse olla yksin. Kyllä nuo kaiksi tiesivät, että yhteinen aika on lyhyt. Olkoon, mutta miksi heittää se hukkaan ja olla olematta rakastamatta.

Kuinka yksinkertaista kaikki onkaan. Ympärillämme tapahtuu asioita, joihin osaan me kykenemme vaikuttamaan ja osaan emme. Tiedän, että osa meistä ei tunnu löytävän rakkautta, sitä oikeaa rinnalla kulkemaan, mutta olisiko lähellä kuitenkin joku jota voisi rakastaa? Olisiko ystävä veli, sisko, lapsi, sukulainen ja tai mukava naapuri? Voisiko rakkautta suunnata vapaaehtoistyöhöön tai vaikka eläinsuojeluun? Kannattaisiko antaa tunteiden tulla ja ottaa vastaan se mikä sinulle annetaan? 

Rakkauden minä tahdon muistaa vuodesta 2016 ja sen tahdon siirtää tulevaan vuoteen. Toivon sen viihtyvän vierelläni kaikkina tulevina elinvuosinani. Lupaan vaalia sitä ja kun unohdan, niin lupaan sen huomatessani vaalia sitä uudestaan. Lupaan helliä sitä ja kun en jaksa, niin tiedän sen odottavan ja ymmärtävän. Ei ihme, että rakkaudesta kirjoitetaan lauluja, runoja ja kuvataan elokuvia. Miksi ei niin tehtäisi? Onhan se kuitenkin kaikkein kaunein ja tärkein asia elämässä. Kurjuuden keskellä ja ahdistuksen aalloissa, kulkee mukana rakkaus. Se on pohjalla ja se on pinnalla, mutta yhtä kaikki se on olemassa. Satutettu ja elämässä riepotettu toipuu saadessaan hellyyttä. Kosketus on riittävä ehkäisemään syvemälle vaipumisen. Ei rakkaus kaikkea pelasta, mutta luulen, että silloin se on torjuttu, hylätty ja unohdettu. Ei rakkaus elätä eikä täytä vatsaa. Se ei myöskään poista epäkohtia eikä täytä pankkitiliä. Ei suinkaan, mutta ihmisarvon se voi antaa ja tunteen olevansa tärkeä ja merkityksellinen. 

Tahdon myös ottaa vastaan rakkautta. Se vasta vaikeaa onkin. Olen päättänyt, että en antaudu kyynisyyden ja epäuskon valtaan ja siten vastusta rakkauden tuottamaa mielihyvää sekä eheyttävää vaikutusta. Rakkaus on tehty otettavaksi, annettavaksi, jaettavaksi, mutta ennen kaikkea se on tehty tunnettavaksi.