Ei vieläkään riitaa
Muutama päivä sitten ehdotin miehelleni riitaa. Hän oli yhteistyökykyinen, kiinnostui mahdollisuudesta ja yhdessä mietimme oivaa aihetta riidalle. Mietimme ja mietimme. Muutama heikohko ehdotus otti melkein siivet alleen, mutta päätyivät mahalaskuun. Turhan vaivalloisia aiheita, keksimällä keksittyjä, joten joutivatkin epäonnistua. Pääsimme lähimmäksi riitaa, kun emme keksineet sopivaa riidan aihetta. Nauratti. Oli mukavaa kinastella, kahden kesken. Arki-ilta ja kynttilät pehmensivät tunnelmaa.
Edellisen kerran pyrimme lähelle riitaa hieman ennen häitämme. Jännitys, odotus ja arjen omat mutkat, olisivat hyvinkin saattaaneet siivitellä muhevaan riitaan. Sama tulos kuin tällä viikolla. Silloinkin lopulta nauratti ja taisimme ajatua suoraan siiheen toimintoon, jota yleisesti suoritetaan riidan jälkeen, ikään kuin sovintona. Voin todeta, että riitaa ei välttämättä tarvita…
Suhteemme on ollut riidaton. Tämän kertoessani saan yleensä epäuskoisia katseita. ilmeet ja silmien pyörittely kertovat enemmän kuin sanomatta jäänyt epäilys. -Odotapa vain! Minä odotan. Paheksuntaa aiheuttaa sopuisa elo. Emme kuulemma ole aidossa suhteessa. sillä suhteeseen kuuluvat väistämättä myös riidat. Teennäistä. Pakahtuvia tunteita, jotka myllertävät sisimmässä ja joku kaunis päivä purkaantuvat laavan lailla ja lennättävät tuhkaa kilometrien korkeuteen. Sitten tuhahdus ja ehkä ero, koska riitelemättömät riidat olisivat esiin tullessaan sovittamattomiksi muodostuneet. Huonosti siis on käymässä.
Olen ja olemme riidelleet entisessä elämässämme ja oikein kunnolla olemmekin. Toisaalta hieman epäilen mieheni taitoja, sillä tuo lempeä mies ei ole luotu riidan osapuoleksi. Väittää kuitenkin riidelleensä, joten näin vaimona, minun on uskottava miehen sanaan. Itse olen ollut kliseinen riitelijä. Olen syyttänyt, haukkunut, solvaanut ja etsimällä etsinyt vastapuolen heikkoja puolia ja todellakin lyönyt niin kovaa kuin vain mahdollista. Olen mököttänyt ja kaivellut menneitä. Persoonalliset piirteet ovat oiva kohde tökätä riidan tullen. Olen riidellyt rahasta, ajasta, kotitöistä ja kaikilla osa-alueilla olen ollut myös marttyyri. Mitäpä olen riidoista hyötynyt? Olen saanut tuulettaa ja huutaa omaa pahaa oloani, tulematta kuitenkaan kuulluksi ja pienenä ihmisenä nähdyksi.
Mieheni ja minä olemme useasta asiasta eri mieltä. Voi totta tosiaan, että olemmekin. Kinastelemme kiivasti ja puolustamme kantaamme. Ihmettelemme, kuinka kummassa toinen voikaan noin ajatella. Olemme pahalla tuulella. Väsyneitä ja täysin hattuuntuneita. Maailma on joskus paha paikka ja arki painaa kumaraan. Uusperheellisyys on aika ajoin enemmän haasteita kuin onnea. Avioliitto on avioliitto siinä kuin muillakin. Tarkemmin tarkasteltuna kinastelun aiheemme eivät liity parisuhteeseemme, eivät toisen persoonaan ja tapaan toimia. Aiheet ovat poliittisia, arvomaailmojen vertailua, musiikista jutustelua, kasvisyöntiä, vuorokausirytmiä, liikuntaa, televiso-ohjelmia, kynttilöitä vai ei, elokuvia……Toisen persoonan ärsyttävät piirteet ovat kyllä tiedossa ja ne joskus ärsyttävät. Meille on muodostunut tapa ottaa huumori avuksi tilanteissa, joissa toisen persoona tuppaa hankalaan tilanteeseen. Huumorin lisäksi, halaus ja pepulle taputus saavat enimmän ärtymyksen laantumaan. Siirappista, mutta toimii.
Miksi siis emme riitele? Olemme sitä yhdessäkin pohtineet. Meistä kumpikaan ei ole riitelevää perustyyppiä. Rauhallisia temperamentiltamme, helppoja mukautumaan ja asioista ei vain viitsi tehdä vaikeita. Olemmeko siis laiskoja ja tunne-elämämme ruuhkautuu sen vuoksi? Emme ole. Olemme sopivia toisillemme. Olemme riidelleet aiemmassa elämässämme riittävästi ja huomanneet, etteivät riidat ole lopulta johtaneet toivottuun lopputulokseen.
Pahalla tuulella ollessamme ilmaisemme sen kertomalla sen toiselle, olemme tosiaan välillä pahalla tuulella. Asiat käsitellään asioina, joten epätasapainossa olevia asioita löytyy elämästämme. Emme aina jaksa, joten annamme tilan ja rauhan. Asioihin voi palata myöhemminkin, joten ei tarvitse kihistä ja kiirehtiä. Ajan kanssa suurimmat tunteet laantuvat ja neutraali keskustelu on jälleen mahdollista. Aikuisuus ja eletty elämä ovat ehkä jotain opettaneet ja saaneet ymmärtämään. Yksinkertaisesti emme tahdo emmekä jaksa riidellä.
Riidattomuudesta voisi tehdä ongelman. Voisimme istua ja kyräillä toisimme miettien, mikä meissä on vikana. Eipä silti, meinaan aika ajoin ehdottaa riitelyä, ihan vaan kiustatakseni rauhaamme. Ja joku kaunis päivä koittanee ensimmäinen riitamme. Oikein kunnon riita, jolloin ovet paukkuvat, sylki lentää syydettävien, inhottavien sanojen saattelemana ja saapuu synkkä hiljaisuus. Sitten me hiivimme hiljaa nurkissa ja mietimme kumpi pyytää ensin anteeksi vai pyytääkö ensinkään. Melkein houkuttaisi riidellä ja katsoa kuinka seinämme kestäisivät riidan tuottamat tuulahdukset. Olen utelias, mutta jaksan odottaa, enkä kovin pettyisi vaikka tässä odottelussa jäisin odottavalle kannalle.
Jos kuitenkin riita yllättää, niin muistan mieheni sanat alkutaipaleeltamme, -Sinun kanssasi vaikeudetkin ovat varmasti helppoja. Taisin nuo sanat kuultuani tajuta, olin rakastunut.