Miltä näytän……
Oi Audrey. Jos minun pitäisi määritellä ihannenainen, ulkoisesti ja olemukseltaan, olisi Audrey hyvin lähellä sitä. Katsoessani itseäni kokovartaolopeilistä on kuva kovin toisenlainen. Muistuttaa kummasti ihan jotain muuta valkokankaalta tuttua naista……..
Kevät on selvästi edennyt siihen vaiheeseen, että suojavaatetusta on vähennettävä ja mahdollisesti paljastettava ihoa muiden nähtäväksi, elotonta ja turhan valkoista. Kuhmurat ovat olleet sopuisasti piilossa pitkien lahkeiden suojassa, olemme olleet sovussa ja lähes ystäviä. Koko talven tarkoituksena ollut kiinteytys on kummallisesti epäonnistunut. En tiedä, liekö aikataulut pettäneet tai itsekuri, jonkun syytä tämä kuitenkin on.
Hetki sitten leikattu otsatukka ei asetu Audreyn tapaan vaan muistuttaa ennemmin Justinaan mallia. Käytän aamulla eräänkin hetken sitä asetellen, liiskaan ja vuoroin rullaan harjakihartimella. Päätä kääntäessä se näyttää hyvältä vasemmalta, mutta oikealle kääntämistä on syytä välttää. Asiaa ei auta, kiusallinen, tapani haroa hiuksiani. Asettuuhan tuo otsatukka jonkin ajan kuluttua ja sitten voinkin, kampaajani kauhuksi, leikata sitä epätasaiseksi tylsillä keittiösaksilla.
Vartaloni malli on raskaan puoleinen, persevä ja rintava, joten Audreyn kepeä ja gasellimainen liikehdintä jää minulta väliin. Toisaalta en ihan saavuta Justiinan uhkeita muotoja, en myöskään äkkipikaista luonnetta enkä silmäpusseja. Kaksoisleuasta en ole ihan varma.
Peilistä katsoo kuitenkin minä. Keski-ikä on saavuttanut minut ja nyt olemme tiukasti yhdessä ja ihmettelemme sitä mitä yhdessä luomme. Luomuksena on muuttunut nainen, joka katsoessaan itseään, joutuu hyväksymään näkemänsä muutokset. Juttelen itselleni, hiljaa mielessäni, jottei mieheni ala epäillä mielenterveyttäni, ja tutustun muuttuneeseen minääni. Nousen lattialta hieman kankeammin ja selkäni suoristuminen on hitaampaa. Tarvitsen enemmän unta ja herättyäni keveän kuorsaavasta unestani, jäävät tyynyn saumojen painaumat melko pitkäksi aikaa näkyviin. Valuneen kuolan saan pyyhittyä, jälleen mieheltäni huomaamatta, helposti pois.
Mietin mitä murrosikäiset oppilaani näkevät edessään. Mietin mitä bonuslapseni näkevät, kun vertaavat olemustani äitinsä yhdeksän vuotta nuorempaan olemukseen. Mietin ja osin vieläkin hämmästelen, mieheni ihastusta vartaloani ja ulkonäköäni kohtaan, mutta hyväksyn ihailun ja yritän parhaani mukaan uskoa sen todenmukaisuuden.
Peilikuvani on siis viime viikkoina alkanut jutella minulle ja vaatinut huomiota. Vartaloni on pyytänyt ja anellut venyttelyä ja liikuntaa. Uuden työnkuvani johdosta olen joutunut miettimään ulosantiani ja sanojani, sillä murrosikäiset tarkastelevat tarkasti jokaista sanaani ja elettäni arvioiden ja tutkien. Onneksi työkaverini ovat tuttuja, mutta olen nähnyt heitä muutaman vuoden ajan harvakseltaan, koska työnkuvani oli liikkuvaista sorttia. Näkevätkö he muutoksen yhtä lailla kuten minä? Huomaavatko vanhentuneen naisen ja ikääntyvän vartalon vähemmän siron liikahtelun?
En ole murheissani enkä kulje katse maahan luotuna, En häpeile vaan oikeastaan suhtaudun kieroutuneella mielenkiinnolla iän mukanaan tuomiin muutoksiin. En tahdo taistella aikaa ja tosiasioita vastaan, olenhan liian laiska ja mukavuudenhaluinen. Olen 45- vuotias, joten en todellakaan ikäloppu, enkä ehkä ihan niin raihnainen, kuin edellä olen kirjoittanut. Yhtä kaikki on tapahtunut muutoksia. Muistan kuinka 39- vuotiaana vielä mietin, että mitä ihmettä yli nelikymppiset naiset oikein huokailevat. Nyt ymmärrän. On siis astuttava muutoksen laivaan ja otettava hyväksyntä matkakumppaniksi.
Näitä minä mietiskelin mm. eilen maatessani sinisen jumppapalloni päällä. Keinuttelin itseäni edestakaisin ja asettauduin mahalleni makaamaan tarkoituksena rentoutua. Rentouduinkin oikein hyvin ja tuloksena oli vapautunut pieru. Onneksi olin yksin kotona ja päätin olevani riittävän rentoutunut ja siirryin tyhjentämään tiskikonetta.