Vaikka tiedän, niin silti yllättää

Töihin lähtiessä ei ole enää pimeää. Luulen vieläkin, vaikka valoisia aamuja on usea takana, että olen myöhässä. Tuulilasin lävitse avautuu valoisa maisema, voin laittaa aurinkolasit ja fiilistellä musiikkia. Melkein kuin kesä ja melkein kuin olisin nuori ja vapaa. Mikäli ilmastointi ei pahastuisi, voisin avata sivulasin ja roikuttaa kyynärpäätä reteästi ulkopuolella. Järki on hyvä kumppani työmatkallakin. 

Ohitse kiitävää maisemaa sävyttävät sänkipellot lumen alta vapautuneina. Kevään ehdoton suosikkilintuni lokki, on usean kumppaninsa kera vallanneet pellot omikseen, ikään kuin omistaisivat ne. Niiden päitä pilkistelee sängen yläpuolella ja ne näyttävät kieltämättä pöljiltä, liekö leikkivät lehmiä laiduntaessaan. Lokin ensirääkäisy, keväällä kuultuna, kertoo talven taittuneen ja kesän olevan lähellä. Lokin ääni, sekä ilmassa lentävä olemus muuttuvat kiusalliseksi, ainakin Kauppatorilla istuessa, kun yrität syödä lihapiirakkaa ja väistellä ahnasta lintua, mutta näin keväällä, ihana lintu.

Näitä minä mietin ja ajelen kohti työpaikkaa. Ennen Sipoon kirkkoa valtaa äkillisesti ikävä. Se viiltää, satuttaa ja se ei ole reilu. Se ei kysele olenko matkalla töihin ja joudunko pyyhkimään valuvia ripsivärejä poskiltani. Muistan hidastaa ennen valvontakameraa ja ajattelen mitä sanoisin poliisille, jos hän minut jostain syystä pysäyttäisi. Jostain syvältä iskee ikävä, ennalta-arvaamatta, juuri kun en osannut olla valppaana. Miksi, kysyn itseltäni, vaikka tiedän vastauksen, ja vaikka vastaukseni olisi väärä ja lohdutukseksi annettu, niin se kelvatkoon. Takana viikonloppu, joka sisälsi ajan käyttöä vanhempieni, sekä biologisten että puolikkaiden. Anoppi. Mieheni sisko ja hänen lapsensa. Mieheni ja hänen lapsensa. Siskoni ja hänen lapsensa sekä hänen uusi miehensä ja hänen lapsensa. Juttelin, hymyilin, halasin ja olin onnellinen sekä kiinnostunut, mutta se mikä puuttui, oli minun lapseni. Tunsin tyhjyyttä sekä ikävää höystettynä epäonnistumisen tunteella. Kaikkien muiden, muttei minun. Meinasin laittaa pojille veistiä, mutta en tohdi heitä liikaa tökkiä huomionhakuisuudellani. Välit ovat hyvät, mutta äidin ikävä on suuri, puhumattakaan tyttärestä, joka lienee henkenä oli läsnä. Halatessa siskoni pientä tyttöä, havahdun ajatukseen hänen olevan juuri nyt samanikäinen kuin tyttäreni oli kuollessaan. Toivon, ettei ajatukseni välity tiukentuneessa halausotteessani. Itku pusertaa. 

Jatkan ajomatkaani, itken ja yritän hengittää syvään. Mietin, voisinko soittaa jollekin, mutta ennen kahdeksaa maanantaiaamuna se tuntuu tunkeilulta ja millä oikeudella työllistäisin jonkun muun arkiaamun surulla, minun lohduttamisella. Muutama kilometri ennen risteystä, josta yleensä käännyn, teen pikaisen päätöksen kääntyä tutulle tielle, jonka kautta matkani jatkuisi täysin jouhevasti, vain muuta hidastustöyssy ja nopeusrajoiutus kiirehtimistä estäen. 

Hevostallit, muisto muutamasta ratsastuskurssista lapsena. Rivitalo, jossa ystäväni asui silloin joskus, kun olimme hädin tuskin aikuisia. Talo, jossa melkein nuorena ajauduin seksuaalisen kokemuksen pariin, mutta väistin, en tahtonut. Talo, jossa esikoisen kummitäti asui silloin, kun vielä olimme tekemisissä. Pikkusiskoni perhepäivähoitopaikka seuraavan edessä. Onneksi nopeusrajoitus antaa mahdollisuuden muistojen pysyä mukana ajovauhdissa. Asunto tehdashallin päässä, Sinne muutimme minun ollessa yhdeksän, uusi paikkakunta ja uusi koulu ja melko uusi pikkusisko, jolle minun piti syötää ruokaa, jota hän ei tahtonut. Matka jatkuu. Kioski ja kauppa, joista toisesta lapsena ostin irtokarkkeja ja toisesta aikuisempana äidinmaidonvastikketta. Pieni vilkaisu kerrostaloon päin ja sen neljännen kerroksen parvekkeeseen. Siellä syntyi esikoiseni, toinen lapseni sekä unelma ikuisesta avioliitosta. Vain yksi niistä on jäljellä, esikoiseni, joka on osasyy itkuuni tänä aamuna. Itku kuitenkin laantuu ja hengitys on omassa hallussani. Muutama metri ja edessä on siskoni ja hänen uusperheensä uusi tuleva talo. Uusi alku usealle ihmiselle. Muutama minuutti aiemmen aloittamani matka tiellä, jolta en muistanut olevan niin paljon muistoja, päättyy ja kaarran sillalle, käännyn vasemmalle ja ajan ohitse talon, jossa nuorempi poikani asuu, Uudet kyynelet odottavat lupaa tulla ulos, mutta kiellän ne. Kääntyessäni vihdoin tielle, joka päässä on työpaikkani, on suruni sulanut sen kokoiseksi, että hallitsen itseni ja tervehtiessäni koulumme siistijää, hymyilen ja hän ei aavista sitä, että surin juuri kuollutta lastani ja ajoin lävitse yhden tien verran elämääni. 

Perheetapaamiset ovat edelleen minulle suloisen katkeria. Ne eheyttävät tapaamien kerrallaan, mutta samaan aikaan ne alleviivaavat surullisia tapahtumia ja etäisyyttä. Tokenenko koskaan ja kykenenkö joskus olemaan osa perhejuttuja ilman että suren tai huomaan omaan vajavaisuuteni. Mene ja tiedä, mutta rakkautta minulla on jaettavana jokaiseen erilaisen perheenjäseneni kanssa, muta suru minulla on yksin