Puhun tästä tänään….
Tänään päätin lähteä töihin, sillä en kykene olemaan hyvä vaimo, en hyvä uusperheellinen, olisin kehno ystävä sekä sättisin itseäni joka osa-alueella. En siis kykene tänään olemaan mitään sitä mitä tahtoisin, joten päätin edes yrittää olla hyvä työntekijä.
Istun autiossa koulussa, ihan yksin. Koulun ollessa tyhjillään, se muuttuu toisenlaiseksi, hieman surulliseksi ja tunnen itseni kuin paikan valtiaaksi. Käytävillä tulee kulkea hiljaa ja ovetkin suljen tavanomaista hiljaisemmin. En ole tehokas, en ope enkä mitään sitä, mitä arkisin minun nähdään täällä olevan. Aion tehdä tänään kirjalliset työt, joita huoltajat odottavat ja laki velvoittaa minun tekevän. Minä olen yksin koulussa, kun muut ihmiset nauttivat kevään yhdestä kauneimmasta päivästä. Hyvä niin, sillä tänään en ole sellainen kuin tahtoisin, vaan tänään olen yksin ja surullinen.
Akkuni ovat punaisella ja en kykene lataamaan niitä kuten haluaisin, yksinololla ja antamalla ajatusten kulkea juuri kuten ne haluavat. Joudun rimpuilemaan yhteiskunnan vaatimusten mukaan, huomioimaan läheisten tarpeet ja käyttäytymään muutoin kuin mörkömäisesti, joka olisi minulle nyt se sopivin olotila. On parempi kaikille, että väistelen ihmisiä, kunpa pääsisin karkuun myös itseäni, mutta tämä asia ei päästä minusta koskaan irti, se vaanii, on piilossa, mutta palaa yhtä väistämättömästi kuin kevät ja sinivuokot.
Ensi viikon sunnuntaina on äitienpäivä ja siksi puhunkin asiasta nyt, jotten vahingoita mielialoillani muiden päivästä nauttivien tunteita. Matkalla töihin ajoin hautausmaan kautta. Sinivuokot olivat saapuneet, hieman ujoina ja myöhässä, mutta siinä ne olivat, ilman lehtiä vielä, mutta nekin ilmaantuvat aikanaan. Käytin sormiani haravana ja nypin pudonneita männynneulasia, putsasin haudalle jätettyjä enkelipatsaita ja pyyhkäisin hellästi hautakiveä. Kyykötin, kunnes jalkani puutuivat ja juttelin mielessäni tyttärelleni. Hiljaista puhetta, mutta ehkä enemmänkin tunteita ja tunnelmia, sillä kuolleen kanssa ei tarvitse käyttää sanoja. En muistanutkaan kuinka ikävä minulla on ollutkaan ja itku yllätti. Kummallista, sillä yleensä vain rauhoitun hautausmaalla käydessä.
Luulen jo tyyntyväni, kun huomaan kolme pientä hiekkakumpua ilmaantuneen sitten viime käyntini. Kolme pientä hiekkakumpua, joiden koosta näkee heti, että niiden alle on haudattu pieniä lapsia. Kierrän katsomaan. Haudat ovat niin tuoreita, että vain yhdessä on jo uututtaan kiiltelevä hautakivi ja kahdessa muussa puinen ja vielä vitivalkoinen puuristi. Itku ei hellitä ja mietin noiden pienten äitejä, ehkä hekään eivät tahdon aamukahvia sänkyynsä, vaan ottaisivat mielummin lapsensa. Ajatus on lähes musertava.
Lähden jatkamaan matkaa ja itku viipyy vierelläni. Kaunis on keväinen maisema. Valkovuokkoja, paljon ja toisella puolen ojanpientaretta värjää leskenlehtien keltainen meri. Jäljelle jääneet lapseni ovat sitä mieltä, että olen ihan jees äiti, mutta tiedän, että heillä on on omat juttunsa ja meillä ei ole tapan ollut äitienpäivää juhlistaa. Saan varmasti onnitteluviestit, mutta yllätysjuhlia, kakkua ja kukkia en odota. Tyydyn siis siihen ajatukseen, että he ajattelevat minua edes hetken verran äitienpäivän aikana. Huoli toisesta lapsesta ja hänen maailmansa murheista, pienentää äidin iloa elämästä. Aina ei ole niin, että äitiyden kautta saa suurimmat ilot, joskus sen kautta tulevat suurimmat surut, suurimmat pelot ja niiden kanssa on elettävä myös äitienpäivänä. Elän mielummin ilman juhlapäivää ja pidän itseäni kasassa äitiyden suhteen joten kuten ja hengitän helpommin, kun mikään someryhmä tai iltapäiväkehti ei hehkuta äitiyden niitä kauniimpia ja onnistuneimpia kasvoja. Olen osin tehnyt virheitä, mutta osa surusta ja peloista ovat tulleet pyytämättä ja lapsieni omista ratkaisuista. Rakastan silti niin , että sydän on pakahtua ja kuullessani tai luettuani nuo sanat itseeni kohdistuen, itken liikutuksesta ja kiitollisuudesta. On vaikeaa olla äiti kuolleelle, elämän varjopuolella kulkevalle ja yhdelle, joka sinnittelee ja etsii suuntaansa. Nuo kolme ovat kuitenkin minun maailman parhaat lapset.
Bonuslapsillani on omat äidit, joita he juhlistavat ja niin on hyvä ja oikein.
Muutama aika sitten menneisyys tuli kylään ja kohtasin nuoren naisen, joka etsii isäänsä. Tunsin hänen äitinsä ja tuo nuori nainen eli elämänsä isovanhempien huomassa, sillä nyt jo kuollut äiti, ei kyennyt äitiyttään kantamaan. Niin ei kyennyt äitiyttään kantamaan minunkaan biologinen äitini eikä äitipuoleni niin, kuin pieni hylätty lapsi olisi tarvinnut. Biologisen äitini äiti oli jättänyt aikoinaan äitini ja niin oli tehnyt myös äidinäidinäiti. Sukupolvien mittainen kirous äitiyden päällä. Äiditön lapsuus ja nuoruus jättävät jälkensä.
Olen vuosien mittaan yrittänyt viettää äitienpäivää eri tavoin. En ole sen suhteen eheytynyt, vaan olen istunut kahvipöydässä toivoen olevani muualla. Olen ollut ahdistunut, mutta päälle päin on näkynyt hymy. Tänä vuonna annan periksi ja en vietä äitienpäivää. En edes yritä teeskennellä sen olevan ilon juhla. En odota muuta kuin sen menevän ohitse, jotta voin taas vapaammin hengittää. Annan periksi, enkä yritä tämän asian suhteen eheytä, en parantua, enkä tulla tämän kummoisemmaksi kuin nyt olen.
Itkuni helpottaa, niinhän se aina tekee. Hengitän syvään ja kuivaan viimeiset kyyneleet, jotka valuvat silmiä varjostavien aurinkolasien takaa. Annan anteeksi ihan kaikille, ehkä eniten itselleni. Jos voisin, niin halaisin, sillä tämän surun kanssa olen yksin, enkä oikein kestä myötätuntoa, sillä pelkään vajoavani niin syvälle suruun ja menetyksiin, että en enää pääse sieltä ylös. Minä sentään olen onnellinen ja asiani ovat hyvin ja paljon paremmin kuin monella muulla, mutta menneisyyden murheet painavat joskus alas. Onneksi täältä pääsee myös takaisin ylös, mutta oma aikani minun on surussa uitava.