Pikkuisen onnesta
En tahdo enkä suostu onneani kätkemään. Pysyköön esillä, kasvakoon ja laajetkoon kulkemaan edelläni. Olkoon onneni valmis irtaantumaan, lähtemään omilleen ja löytämään uusia koteja, ihmisiä, jotka ovat siitä valmiita kiinni ottamaan. Ja niin onni kulkee, tarpoo teitä ja seilaa meriä. Se seisoo laivan kokassa, laulaa ja levittää kätensä valmiina valloittamaan mantereistä, viidakoita ja aavikoita. Onni olisi sitkeä kulkija, kurkkaisi matalaankin majaan, raottaisi teltan kangasta ja asettuisi toivottuna vieraan tulen äärelle. Se ottaisi vastaan tarjotun teen, hyräilisi hiljaa odottaessaan teen jäähtyvän. Illan hämrätyessä se levittäisi onnen hunnun asukkien ylle, kuiskailisi korviin kauniita sanoja ja lähtiessään vaatisi lupauksen- Ei saa minua piilottaa, vaan on parempi on minua jakaa. Ja mitä useampaan osaan minut jaatte, sitä suuremmaksi muutun ja enemmäksi määräksi jaettavaa. En haihdu, enkä vähene. Ja jos joskus olenkin piilossa, pysyn tallessa, en jätä enkä häviä. Ota minut esiin silloin tällöin ja jos et ole valmis minua esittelemään, talleta hyvin ja muista, että olen sinussa, pysyvästi.
Minäkin tapasin onneni vapaana kulkemassa. Joku oli laskenut sen irti ja puhaltanut tuulta onnen purjeisiin, antanut lähtösanat ilahduttavat ja mielikuvat, jotka ovat maan rajat ja kulttuurit ylittävät. Kulki onni pitkin pellon piennarta, nopeasti, pysyen autoni rinnalla. Lieneekö kulkeutui puhaltimen kautta istumaan apparin paikalle. Se oli ihan hiljaa, kuunteli kanssani musiikkia, asettui otsalleni ja paijasi. Ja siinä autoa ajaessani tajusin, olen onnellinen. Kaikki mitä minulla on, on juuri sopivaa. Se mitä minulla ei ole, voin tavoitella tai jättää muille otettavaksi. Tunsin, että onnesta tulisi yksi ystävistäni, ikuisista ja sellainen, jonka tietää olevan aina olemassa, vaikkei aina häntä näkisikään. Onnella on tapana piipahtaa luonani yllättäen. Tuntuu hykerryttävältä, alkaa naurattamaan ja vaipuu hiljaiseen olotilaan melkein kuin nirvanaan. Onnen ei olekaan tarkoitus olla aina läsnä. Ei suinkaan, hukkaan menisi. Ihan kuin karkkipäivä tai joulu olisi joka päivä, lihoisi ja annetut lahjat eivät tuottaisi iloa vaan kyllästymistä, plaa plaa plaa.
Onneksi onni on aikojen kuluessa muotoutunut viisaaksi. Ja kun se ei juuri nyt ole otsallasi tai vieressäsi sohvalla, niin se lentelee niityllä, katselee perhosia tai uittaa varpaita meressä istuen laiturilla kaatosateessa. Se syö herkkuja ja katsoo elokuvan, ottaa siitä vinkkejä, kirjoittaa uusia onnenkaavoja. Onni on loputtoman kekseliäs, koska se mikä suo onnen minulle ei välttämättä toimi sinulle. Se käy onnen korkeakoulua, etsii ilon aiheita etätehtävinä. Se suorittaa kurssin ja toisenkin ja oppii työn ohella. Se ei valmistu koskaan ja on siitä onnellinen.
Uskon onneni antamaa opetusta ja en sitä enää piilota. Tunnistan sen oudoista paikoista ja huomaan, että sehän mukana vaikka missä. Ei ole paikkaa, missä onni ei olisi, se täytyy vain ensin itse etsiä, tunnistaa ja antaa sille luvan olla olemassa. Onni kasvaa onnesta, jopa surunkin keskeltä Eivät ole onni ja suru vieraita toisilleen, rinnan kulkevat ja tukevat toisiaan, ihan joka paikassa.
Onni on tehty näytettäväksi, se kuolee ja lakastuu kätkettynä.
Olkoon olosi ja elosi onnellinen, ainakin silloin tällöin pienen hetkisen.