Kaksi naista
Hän on bonustyttäreni, toisen naisen lapsi. Hän on lapsieni pikkusisko. Hänen äitinsä on ex-mieheni nykyinen puoliso. Me kaksi naista seisoimme koulun liikuntasalissa vierekkäin katsommassa vanhojentansseja. Tunsin käden kädessäni, aistin tiukan puristuksen ja kuulin kuiskauksena sanat – Onneksi olet täällä kanssani jakamassa tämän kokemuksen.
Voisi olla toisinkin. Voisi olla niin, että me kaksi naista emme tulisi toimeen emmekä jakaisi mitään mikä liittyisi hänen tyttäreensä. Voisi olla niin, että kiertäisimme katseita kohdatessamme tai puhuisimme niitä näitä ja odottaisimme kiusallisen kohtaamisen loppuvan pian. On kahden naisen tahtotilasta kiinni, että näin ei ole.
Aikoinaan erottuani bonustyttäreni isästä, olimme kuten ketkä tahansa eronneet ja uudet kumppanit. Emme tahtoneet juurikaan toisistamme tietää, emme halunneet kohdata ja ajattelimme, että ajan kanssa kykenemme olemaan läsnä lasten juhlissa, mutta sen enempää ei tarvitsisi suhdetta rakentaa. Emme lienee vihanneet emmekä toisillemme pahaa tahtoneet, mutta yritimme ehkä olla kuten toista ei olisikaan osana arkea ja omaa todellisuutta. Tiesimme, että jotain yhteistyötä on tehtävä, sillä minulla oli kolme lasta ja hän seurusteli lasten isän kanssa. Sitten kuoli tyttäreni ja kaikki muuttui.
Bonustyttäreni oli tuolloin kahdeksan kuukauden ikäinen. Hän ei siis muista isosiskostaan mitään, yksistään se on surullista. Kuten arvaattekin, niin meidän aikuisten suhteet ja erot eivät kuoleman kohdatessa olleet millään tavoin etusijalla. Oli pieni, alle vuoden ikäinen tyttö ja sitten olivat hänen isoveljensä 6- ja 10- vuotiaat ja näiden lasten sisarusvälit muuttuivat yllättäen elämää tärkeimmiksi. Me kaksi naista keitimme kahvit, me puhuimme ja me lähdimme rakentamaan eri-ikäisten ja eri kodeissa asuvien lasten välille sisarussuhteita. Emme tehneet sitä yksin, sillä isä hoiti omaa osuuttaan, mutta koimme, että näin suuren menetyksen kohdalla tarvitaan kaikki keinot ja mahdollisuudet. Nyt noista ajoista on lähes 18 vuotta ja näihin välissä oleviin vuosiin mahtuu paljon ja vähän enemmänkin, mutta muutama ilta sitten olimme vain me kaksi naista ja kaksi äitiä käsi kädessä seuramaassa nuoren naisen liikehdintää salissa, joka oli täynnä tunteita.
Tuo toinen nainen on kannatellut minun lastani, hoitanut, rajannut ja kasvattanut, sillä elämä on joskus niin, että kasvatukseen osallistuu paremmin joku muu kuin oma äiti. Minä olen kannatellut, ohjannut ja ollut aikuinen hänen tyttärelleen tavalla, johon oma äiti ei ole silloin kelvannut. Olemme siis jakaneet naiseutta ja äitiyttä lapsillemme, joiden biologinen suhde on ollut pieni tai olematon.
Onko aina ollut helppoa? Ei, mutta koskapa elämä tai ihmissuhteet olisivatkaan. Onko hyvä näin? On, sillä ilman toista meistä, olisi lapsemme jossain vaiheessa olleet vähemmällä. Onko tämä ollut se mitä halusimme? Ei varmaankaan, mutta onneksi kaikkia valintoja tehdessä ei tiedä mitä tuloksena voikaan syntyä.
Me seisoimme kaksi naista ja kaksi äitiä ja pyyhimme liikutuksen kyyneliä. Me katsoimme kaunista nuorta naista ja me mietimme kaikkia vuosia, kaikkia kokemuksia ja me puristimme ymmärtävästi toistemme kättä. Ja hetkittäin ajattelin omaa tytärtäni ja sain siihen ymmärryksen vieressä seisovalta naiselta.