Vielä parisuhteesta
Mieheni on siitä kummallinen, että hän tahtoo keskustella parisuhteesta ja siihen asetetuista odotuksista. Hän oli valmis keskustelamaan suhteemme alkuaikoina kaikesta uskonnosta talouden hoitoon. Hän ei kiertänyt aihealueina seksiä, ruoanlaittoa, siivousrytmitystä eikä kasvatusnäkemyksiä. Aikuisella iällä ja jo eronneena on suhteen luominen toisenlaista, jonkun mielestä jopa epäromanttista, mutta ”työhaastattelun” kaltainen keskustelu on hyvän suhteen rakennuspohja.
Muistan kuinka tajusin hänen joskus kuolevan. Tuntui hetken tyhjältä ja luulen sydämeni jättäneen lyönnin väliin. Istuin ihan hiljaa ja tajusin rakastavani häntä, sillä menettämisen pelko on merkki suurista tunteista. Suhteemme on edennyt ja olemme vakiintunut naimisissa oleva pari, joka elää ja hengittää, kunnes kuolee.
Kuolema parisuhteen keskustelun aiheena ei välttämättä ensimmäiseksi tunnu romanttiselta, eikä ehkä sopivaltakaan. Tuntuu kuitenkin hyvältä katsoa kumppania silmiin ja sanoa ääneen pelottava asia, sinä kuolet joskus. Tosin minä saatan olla ensimmäinen pois lähtijä, mutta yhtäkaikki jompikumpi meistä joutuu kokemaan menettämisen mukanaan tuomat asiat. Meistä kumpikaan ei ole menettänyt puolisoa kuoleman kautta, joten pelaamme ajatuspeliämme ajatusten ja kuvitelman voimalla. Meistä kumpikaan ei pysty kuvittelemaan tyhjyyttä ja valottomuutta, mutta sitä meidän ei tarvitse vielä todentaa todeksi pitkään aikaan., näin toivon.
No mitä voimme tehdä kuoleman ajatuksen kanssa? Me puhumme siitä. Yksistään sanan kuolema ääneen sanominen on vapauttavaa. Emme puhu pois menosta, nukkumisestä iäiseen uneen tai muilla kiertoilmauksilla. Puhumme kuolemasta, asiasta, joka meitä jokaista kohtaa surijana ja lopulta omakohtaisena totuutena. Ajatusleikki miltä tuntuisi, kun toinen on kuollut, jää hieman lyhyeksi ja vajaaksi. Ajatus on hiljentävä ja vaikea, mutta sen kuitenkin ollessa totta joskus, on siitäkin kyettävä puhumaan.
Meidän vanhempamme ovat siinä iässä ja osan terveydentila on sen kaltainen, että kuolema ei välttämättä ole kaukainen ja vuosien päässä oleva asia. Emme pysty sitäkään kuvittelemaan miltä tuntuu, kun vanhempi on kuollut, mutta puhumme siitäkin. Meidän ajatukset ovat kovin konkreettisia, sillä liian syvälle tunnetasolla sukeltaminen, ei ole kannattavaa eikä ajankohtaista. Puhumme järkevästi, mutta puhumme ja yritämme tajuta elämän rajallisuuden.
Kuoleman ajatusten äärellä tunnen läheisyyttä mieheni kanssa. Tunnemme olevamme onnellisia ja mikäli elämä menee jotakuinkin normaalisti, niin meillä saattaa olla edessä useita kymmeniä vuosia yhteistä elämää. Olen onnellinen, että mieheni pystyy puhumaan asiasta istuen rauhallisesti vieressä samaan aikaan paijaten ja rakastaen. Kaunista on sekin, että annamme toisillemme luvan olla onnellisia ja aikanaan luvan etsiä uutta rakkautta mikäli toinen meistä kuolee. Luvan saaminen elämisen jatkamiselle on suurta rakkautta ja vapauttavaa. Kuolemasta puhuminen lähentää ja todentaa tosiasian, että kaikki loppuu aikanaan. Ennen kuolemaa on kuitenkin elettävä ja se on tehtävä niin hyvin kuin vain taitaa. Ennen kuolemaa on rakastettava, tunnettava ja koettava. Mikä parasta, sen voi tehdä kera kumppanin, joka jakaa kanssasi kaiken elämään kuuluvan.