Miksi kuolemankin jälkeen joku tahtoo loukata?

hauta.jpg

Talvi ei ole vielä antanut haudalla periksi. Olen nähnyt leskenlehtiä ja mustarastaita. Olen nähnyt kuvia ujosta raparperistä, joka puskee lävitse juuri sulaneen maan. Tuoksuu muhevalle mullalle ja katujen yllä leijuu ohut pölykerros. Yleensä samaan aikaan tyttäreni haudalla kukkivat sinivuokot, mutta lumi ja jää pitävät kukkia vielä tiukassa kylmässä syleilyssä. Maa on vielä niin jäässä, että lyhdytkään eivät vielä irronneet, joten minä odotan. 

Hautausmaan työntekijät nyökkäävät kohteliaasti ja seuraavat sivusilmällä irrottamisyrityksiäni. Olisivat varmasti voineet sanoa etukäteen yritykseni turhaksi, mutta keskittyivät oksien keräämiseen ja jo esille tulleen nurmen haravoimiseen ja antavat minulle kunnioittavasti rauhan.  Huomaan, että viime käyntini jälkeen, uuden haudan ilmestyneen. Kumpu oli vielä niin tuore, että hiekkakumpu oli vielä koholla, eikä puista ristiä ollut ilmoittamassa kuolleen lapsen syntymä- ja kuolinaikaa. Niin kuin aina, huomatessani jonkun lapsen kuolleen, tunnen hetken syvää surua lapsen vanhempien puolesta ja toivon, että heillä on surussaan joku läsnä. 

Muutama päivä sitten kirjoitin yhteen blogiin osanottoni. Nainen menetti miehensä, yhtäkkisesti ja odottamatta. Nainen kirjoittaa blogia, joka varmasti jakaa mielipiteitä. Jakakoon, mutta kuoleman kohdatessa ei pitäisi joutua lukemaan kommenteista pilkallisia, vähätteleviä tai surua mitätöiviä ajatuksia. Tunnen kiukkua ja jopa vihaa. Mietin millainen ihminen kirjoittaa toisen surun hetkellä asiattomia ja asiaan kuulumattomia arvailuja. Osa perehtyi asiaan jopa niin, että leikkivät etsivää ja yrittävät etsiä lehdistä todisteita, jotta voisi ilmeisesti sanoa, että minä olin se, joka tiesin ensin kuolleen miehen identiteetin. Millä oikeudella? Minkä vuoksi?

Tämän päivän maailmassa voi useaan eri kohtaan kommetoida, esittää surunvalittelunsa ja ajatuksensa. Suurimmaksi osaksi ihmiset elävät myötä tuntemattomankin ihmisen menetyksen kohdalla, mutta osa ei kykene asiaan kuuluvaan käytökseen. Olen onnellinen, että tyttäreni kuollessa, ei ollut somemaailmaa olemassa. Tyttäreni kuoli tapaturmaisesti ja se oli myös iltapäivälehtien kansissa. Olen jälkikäteen miettinyt, että millaisiahan kommentteja olisin joutunut lukemaan. Lehdessä oli jo lääkärin antama kommentti, jossa kehotettiin vanhempia pitämään parempaa huolta lapsistaan. Muistan vieläkin sen jäätävän tunteen, jonka sen lukeminen aiheutti ja tuosta hetkestä on yli 17 vuotta. 

Pyydän sinua miettimään ennen kuin kommentoit ja tai puhut jonkun kuolemasta julkisella paikalla. Pyydän sinua miettimään hetken, miltä tuntuisi olla itse menetyksen keskellä ja joku jälkiviisas tulisi kertomaan sinulle, miten mahdollisesti läheisesi kuolema olisi voitu estää. Oletan, että ääliökommenttien antajat eivät ole vielä kokeneet läheisen kuolemaa ja siksi tietämättömänä sen mukanaan tuoman surun määrästä, kommentoivat ilman ajatusta. 

Läheisen kuolema tuntuu jokaisesta erilaiselta. Osa ehtii valmistautua kuolemaan. Osa kuolemista tapahtuu ennalta-arvaamatta. Osa kuolee tapaturmaisesti, oman käden kautta, väkivallan kautta tai sairaudesta johtuen, jota ei vain ole ehditty tarpeeksi ajoissa havaitsemaan. Vaikka kuolemaan ehtisi valmistautumaankin, niin sen tuottamaan suruun ei. Kuoleman ollessa yhtäkkinen, ei kykene tajuamaan tapahtunutta. Jos kuolemaan liittyy vielä mahdollisesti ruumiinavaus, rikos, tutkinta ja kuulusteluita, ja sinä olet syytön, niin kaikki tuo vaikeuttaa ymmärrystä ja surutyö siirtyy väistämättä kauemmas. En osaa edes ajatella miltä tuntuisi jos läheinen tekee itsemurhan tai hänet esim. pahoinpidellään kuoliaaksi. Kaikissa tapauksissa kukaan ei tarvitse tuntemattoman ihmisen ääliökommenttia, kuinka olisi pitänyt tehdä tai kuinka läheisen menettänyt on kirjoittajan mielestä omalla olemisellaan ansainnut surun kokemuksen. 

Kuvittele seisovasi tyhjän haudan äärellä. Laita silmät kiinni ja kuvittele, että arkussa, joka kohta lasketaan alas, makaa sinun läheisesi. Hän, joka muutamia viikkoja aiemmin oli lähelläsi, koski kättäsi ja nauroi samalle asialle kanssasi. Kuvittele, että yhtenä iltapäiväisenä hetkenä saat puhelun, jossa kerrotaan hänen kuolleen. Olet mahdollisesti työpaikalla kahvia juomassa ja keskustelun aiheena oli juuri ollut tuleva kesäloma. Kuollut. Ei enää koskaan puhetta, ei kosketusta ei jaettuja ajatuksia. Ei, et tajua sitä heti. vaan lähdet mahdollisesti töistä kotiin ja menet kauppaan, koska maito on loppu. Aiot mennä seuraavan aamuna töihin, mutta esimiehesi, joka välttelee katsetta, kehottaa sinua nyt olemaan muutaman viikon sairaslomalla. Mietit, että miksi, enhän ole sairas. Muutaman päivän sisään mietit useaan kertaan, että missähän se läheinen nyt oikein viipyy. Oven narahtaessa suuntaat toiveikkaan katseen ovelle päin ja tajuat mielikuvituksen tehneen sinulle tepposet. Hän ei tulee enää koskaan. Hän on kuollut ja kuolema on totisesti ikuista. 

Pyydän, että mikäli jonkun kuolema ei herätä sinussa edes hitusta inhmillistä myötätunnon liikahdusta, niin pidä suusi kiinni ja pidä tuntemuksesi omana asianasi. Pyydän sinua vaikenemaan, sillä kukaan, joka on läheisen kuoleman kohdannut, ei halua tietää sinun suurta viisauttasi tai  ajatuksia, joita ehkä pidät nokkelina. 

Mikäli kuitenkin tahdot osoittaa myötätuntosi ja osanottosi, niin tee se, Osoita, että vaikka et tunne ihmistä, niin olet läsnä hänen surussaan pahimmalla mahdollisella hetkellä. Sureva ei ole yksin ja hän saa lohtua siitä, että jossain päin on joku, joka välittää ja ymmärtää. 

Olen pahoillani puolestasi, mikäli olet kokenut asiatonta kohtaamista. Toivon, että pääset siitä yli ja saat satamäärin myötätuntoa, joka toivottavasti peittää alleen pahan mielen, jonka jonkun sanat ovat saattaneet saada aikaan. 

Muista, että sinun surusi on kaunis ja se on vain sinun. Muista myös, että joku päivä tuntuu paremmalta ja että elämä jatkuu kaikesta huolimatta. 

 

suhteet oma-elama ajattelin-tanaan
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.