Kevään ensimmäinen melkein kesäilta

On ollut kiire. On ollut väsy ja paljon mieltä myllertäviä ajatuksia. On siis ollut elämää ja joskus elämä kuljettaa siten, että oikea elämä meinaa jäädä jalkoihin. Ihmiset hokevat elämän elämisen merkitystä ja tärkeyttä tohottaen valtavasti kaikenalaista ja kaikenlaisen ohessa elämä istuu kärsivällisesti parvekkeella odottaen ihmisen huomaavan, että tässähän se elämä onkin, ihan juuri tässä. 

Olen ollut vastentahtoinen istumaan alas ja kuuntelemaan sisäistä ääntäni, sitä ääntä, jolla on asiaa myös miehelleni, ei vain minulle. Sisäinen ääneni on jutellut minulle, suorastaan saarnannut ja lähes huutanut. Sillä on usein paha tapa saada mieleni alakuloiseksi. Se perhana juttelee menetyksistä, epäonnistumisista sekä mahdottomaksi osoittautuneista asioista. Istu siinä sitten alas rakkaan kanssa, siemaile viiniä huolettomasti ja pyri olemaan romanttinen. 

Onneksi sisäinen ääneni on osittain asiallinen ja realismissa sekä tässä päivässä kiinni. Sanon onneksi, sillä jos vain kuuntelsi alakuloa aiheuttavaa jutustelua, niin sukeltaminen synkkyyteen olisi väistämätöntä. Onneksi synkkyden rannalla on tukeva laituri ja laiturin päähän on kiinnitetty veteen laskeutuvat portaat tukevine käsisijoineen. Niiden avulla voi kavuta istumaan ja valuttelemaan synkkyyden pisarat takaisin veteen. Laiturilla odottaa se sisäinen ääni, joka naurahtaa ja pyytää istumaan pöydän ääreen ja puhumaan. Siis puhumaan ääneen. Sisäinen ääni tarvitsee ääneen puhumista ja kohteena on hyvä olla rakas henkilö, joka suodattaa kuulemansa rakkauden suodattimen lävitse. Hän ei kyseenalaista ajatuksia eikä hän arvostele, vaan hän kallistaa päätään, jotta kuulisi paremmin.

Keväällä ei usein ole kesäillan kaltaista iltaa ja yötä. Onneksi olin mieheni kanssa valppaina ja tartuimme kiinni iltaan ja soimme sille mahdollisuuden. Päivällä olin istauttanut lattiaruukkuun kasvin, jonka sitkeää elinvoimaa ihailimme. Maanittelimme pientä kasvia kasvamaan isoksi. Iloitsimme jo etukäteen siihen tulevista kukista. Tuntui luontevalta jäädä istumaan hämärtyvään iltaan. Viini maistui suloiselta ja mieheni toi kynttilät luomaan lisätunnelmaa. Pienet liekit tekivät parhaansa ja haistelivat uteliaina ulkoilmaa ja lepattivat tyyntyvästi huomatessaan kaiken olevan hyvin. 

Istuimme tunteja. Kävin välillä hakemassa jalkaani villasukat. Hetken päästä filtin hartioilleni ja kaadoimme lisää viiniä sormien tahrimiin laseihin. Jokaisessa tahrassa oli tarinansa. Olimme vain hän ja minä ilman arkea. Tutustuimme jälleen toisiimme toisella tavalla kuin aiemmin. Kertasimme aiemmin kerrottua ja höystimme sitä lisämausteilla. Katsoimme toisiamme uusin silmin, mutta sama jo tuttu rakkaus sisällä. Rakkaus hykerteli ja kuiskasi sisäiselle äänelle että niiden kahden tulisi useimmin tavata. 

Parhaita iltoja ja hetkiä ovat ennalta suunnittelemattomat. Parasta niissä on se, että et koskaan tiedä mitä haluaisit sanoa ja mitää saatkaan kuulla. Silloin kuin sisäinen äänesi jää jumittamaan ja saa sinut tuijottamaan sisään päin, niin juuri silloin sinun pitää istua alas elämän viereen ja katsoa rakasta ihmistä silmiin.