Pyhäinpäivä

En mene tänään haudalle, enkä mene kirkkoon kuulemaan vuoden aikana kuolleiden nimiä. Muistan, 18 vuotta sitten, miltä tuntui kirkonpenkki ja muistan, miltä näyttivät hiljaa rivissä palavat kynttilät. Istuin ja tuijotin eteen ja muistan miettineeni, että miksi olen täällä. Miksi istun kirkossa odottaen, että lapseni nimi mainittaisiin ja hänen nimensä kohdalla sytytettäisiin kynttilä kuolemansa muistoksi. Istuin ja odotin yrittäen vaimentaa pakokauhun tunteen sisälläni. Hengitin ja vastustin itkua. Lapseni kuolemasta ei ollut kulunut tuona pyhäinpäivänä vielä täyttä kuukautta. En siis ollut vielä edes ymmärtänyt miltä lapsen kuolema tuntuu enkä sen lopullisuutta. Ja siinä istuin, odottaen kuolleen lapseni nimen mainitsemista. 

En tiedä voiko kuoleman hyväksymisessä siirtyä edenneiden asteella ylemmäs. Voiko olla kuoleman asiantuntija ollen kyvykäs jakamaan tietoaan ja kokemustaan muiden käytettäväksi. Kuoleman käsittelyssä ei ole luokka-asteita, eikä siinä jaeta todistuksia, ei tehdä kvartaalitarkistuksia. Kuoleman käsittelyssä ei valmistuta, ei päästä eläkkeelle eikä olla kesälomalla. Läheisen kuollessa hänen menetyksensä muuttuu osaksi sinua ja osaksi ajattelua, pysyäkseen ikuisesti muuttuneessa tavassasi ajatella mukana. Surusta tulee ystävä ja siitä tulee neuvonanataja.  

Ajttelin hetken, että tämä pyhäinpäivä minua enää niin liikuttaisi, mutta ehkä lapseni oli toista mieltä. Ehkä se oli hän, joka saapui hetkenä, jolloin päivä voitti yön ja kosketti jotain osaa sielustani. Ehkä lapseni ajatteli, että itke äiti hetken, jotta voit taas hengittää vapaammin. Ja minä itkin aamun hiljaisuudessa. Kuuntelin vain omaa hengistytäni ja yritin erottaa sydämen sykkeen tahdin. Hengitin sisään rakkautta lastani kohtaan ja uloshengityksellä vapautin ikäväni leijailemaan hänen tavoitettavakseen. 

Kuinka hän onkaan osa minua. Vaikka elän elävien keskellä ja olen valinnut elämän, niin kuolleiden valtakunnassa on osa minua, ehkä valmistautuen liikkumaan ajattomuudessa vailla olevaa olomuotoa, kunhan on minun aikani lähteä. Niin liikkuu lapseni, aina lähelläni, mutta hienotunteisesti taustalla. Hän tuntuu ymmärtävän sanattomasti milloin minun tulee olla yksin. Yhtä hienovaraisesti hän muistuttaa surun välttämättömyydestä. Pidän hänen tavastaan olla tukenani ja kuinka kauniisti hän hyväksyy vajavaisuuteni ihmisenä. Hän iloitsee naurustani ja hän iloitsee kyvystäni elää, vaikka osa minusta kuoli hänen kuollessaan. 

Minä siis elän ja joskus minä kuolen. En pelkää kuolemaa enkä pelkää elää. Olen molemmilla puolilla ja minut on vallannut rauha, sillä nämä kaksi eivät sulje pois toisiaan. 

Sinulle, rakas lapseni, sytytän tänään kynttilän. Halaan sinua, tuntematta vartaloasi ja kuuntelen, kuulematta ääntäsi. 

Rakkaudella äiti <3