Kiipesin puuhun, taas.
Kiipesin tänä aamuna puuhun. Olen kiivennyt tuohon puuhun ennenkin. Kiipeäminen ei ole vaikeaa, sillä oksat ovat tavoitettavissa myös keski-ikäiselle naiselle. Sen verran varmistin, että kukaan ei nähnyt itse kiipeämistapahtumaa. Kiipeäminen sisälsi hieman ähinää ja suurta epävarmuutta. Puntaroin ennen viimeistä ponnistusta myös epäonnistumisen mahdollisuutta, mutta pyyhkäisin ajatuksen pois.
Puuhun päästyäni tunsin sen lämmön. Vakaat oksat eivät juuri tänään olleet antamassa periksi. Nojasin runkoon ja sivelin sen rosoista pintaa, ja tarkastelin rakoihin kasvanutta sammalta. Puun tuoma vakaus on lohdullista. Siinä se seisoo säästä riippumatta ja täysin piittamattomana maailman tapahtumista. Puu vain on.
Oksalla istuessani katselin ympärillä avautuvaa maisemaa. Se on kevään tässä vaiheessa vielä alaston. Luonto ei häpeile alastomuuttaan, vaan venyttelee itseään, ja ravistelee talven jähmeyttä pois. Minä olen peittänyt oman alastomuuteni ja verhonnut valkean ihoni. Tosin ilman vaatteita puun oksalla istuen, olisin herättänyt vielä enemmän huomiota, kuin nyt herätin vaatteet päällä. Kolme naista koirineen ohittivat minua. Yksi koirista pysähtyi ja tuijotti minua. Tuntui ajattelevan, että nainen oli väärässä paikassa. Naisen paikka ei ole puussa. Naiset maanittelivat koiraa, joka otti haparoivan askeleen kutsujen suuntaan. Katseemme kohtasivat ja koira jatkoi matkaansa. Ehkä mietti, että olkoon, ei vaikuta vaaralliselta. Minä jatkoin istumistani.
Hengittelin. Tunnustelin.
Ohitse kulki ihmisiä. Ihmiset eivät kehdanneet katsoa niin pitkään kuin koira kehtasi. Ihmiset varmaan miettivät oliko minulla joku hätänä. Tai sitten ne miettivät, että kummallinen on ja kuinka kehtaa. Saattoivat miettiä sitäkin, että pitäisi itsekin kiivetä puuhun. Ehkä joku muisteli lapsuuttaan ja sitä tunnetta, mikä valtasi kun saavutti tavoittelemansa oksan. Yksi hymyili. Hymy oli niin tarttuva, että me molemmat varmasti hymyilimme vielä kauan ohituksen jälkeen. Seuraava ohittava näki puun oksalla siis naisen, joka hymyili yksikseen. Melkein nauratti.
En olisi raaskinut lähteä. Hypähdin maahan kuitenkin ja tunsin tärähdyksen koko vartalossa. Selvisin kaatumatta ja jatkoin matkaa. Reitin varrella oli pieni lahdelma, jossa ui joutsenpari. Jalkoneni alla oli ikiaikainen maa, joka oli päällystetty neulasilla ja kuivuineilla oksilla. Kaikesta olisi ollut hyvä ottaa kuva ja yrittää kertoa siitä muille. Päätin kuitenkin tallentaa nuo näkymät muistoihin. Viipyvät siellä sitten sen verran, kun katsovat tarpeelliseksi.
Parasta puuhun kiipeämisessä on vapauden tunne. Irtiotto sopivasta ja oletetusta. Tunne oli yhtä hyvä kuin syksyisin, kun potkin lehtiä kadulla kävellessäni. Ihmistä kehotetaan löytämään sisäinen lapsensa ja vaalimaan sitä. Juttelin sisäisen lapseni kanssa ja siksi istuin myös puussa. Aion istua puussa vielä jatkossakin, aion ihastella joutsenia ja hymyillä tuntemattomille.
Tuntui hyvältä istua puussa. Istuminen vapautti turhasta järkevyyteen pohjautuvasta ajattelusta. Mitäpä muuta olisin voinut tehdä? Huokaan ja olen onnellinen minä.