Käsitys perheestä muutoksessa
Perhe-elämä on pelkkää työtä. Se on työtä ja selvitymistä aamusta iltaan. Se on arjen aherrusta, usein yksin suoritettavaa ja tauotonta. Seisominen hiekkalaatikolla on tuskaisaa ja kaupassa käynti extreme-reissu. Viikonloppuaamut eivät poikkea arkisista aamuista.
Perhe-elämä voi olla myös ihkuu, jakamista, söpöilyä ja jatkuvia ilonaiheita lapsen kasvusta ja kehityksestä. Se on parhaimmillaan onnenkehto ja onnellisuutta ammennetaan isolla kauhalla.
Minun käsitykseni on ollut tuo ensin mainittu. Myönnän, että käsitykseni on ollut kapea-alainen, kieroon kasvanut ja kohtuullisen vääristynyt. Käsitykseni on pohjautunut omaan kokemukseen. Ei ole auttanut, vaikka toisenlaistakin käsitystä on yritetty tarjota, Ärsyttänyt on onnenhehkuinen äiti, joka söpisee ihania tarinoita aamuista, jolloin koko perhe yhdessä heräilee ja kutittelee toisiaan. Hyvä luoja kuinka ällöttävää. Olisin aikoinaan ollut onnellinen, mikäli aamuisin olisin saanut nukkua, nukkua ja nukkua.
Osallistuva isä on taruolento. Etäisen ihmeellinen yksilö, joka auttaa, tukee ja on läsnä. Nauratti oikein kun naiset hehkuttivat päiväkodista lastaan hakevasta miehestään. Mitä lie kehumista, itse hakevat kumminkin. Toisaalta päiväkodin portilla näkyi myös miehiä. Sen verran nuoria etteivät kaikki voineet olla isoisiä. Pitiköhän naisten puheet paikkaansa? Ei ainakaan kovin mielellään mies lienee töiden jälkeen päiväkodille raahautunut. Pakosta vain, koska kukaan muu ei olisi lasta muutoin hakenut. Vapaaehtoisuuteen en uskonut.
Lämminhenkiset perhepäivälliset ja yhteen kokoontuva perhe, myös muine jäsenineen kuin rakkaan ydinperheen, sellaisiakin kuulemma on. Mies taputtaa naista ohimennessään takapuolelle ja katse lupaa lempeä, kunhan vain päästään kotiin ja lapset nukahtavat. Paskat. Kummallista haaveilua, joka tulee mieleen maksalaatikkoa mikrossa lämmittäessä.
Lapsiperhearki on raakaa raatamista naimisissa ollessa ja erottua se vasta sitä onkin. Tukiverkko on hatara ja entinen mies katala. Lapsimäärä laskee kolmesta kahteen ja istuessa haudalla ei perhekäsitys liiemmin kirkastu.
Välttelyä perhe-keskusteluissa, välttelyä osallistua naisten juttuihin, pakoa mahdollisimman kauas kaikesta mikä liittyy perheeseen. Häpeää myöntää, että hoidan itse kaikki. Häpeää väsymyksestä ja siitä, että toivoo perhe-elämän joskus loppuvan tai ainakin helpottavan. Odotusta, että selviää hengissä siihen asti, kunnes lapset kasvavat ja omaan kotiin muuttavat.
Ja niin koitti sekin päivä. Koitti ajan tuoma lempeys ja muuttuvat näkökulmat. Sopiva etäisyys omaan elämään. Vapautta, antteksiantoa itselle ja kaikille. Aikaa ja näkemystä.
Nyt ajattelen toisin. Olen nähnyt, omin silmin, että on toisenlaistakin perhe-elämää. Olen osa uusperhettä, kasannut hajanaisista jäljellä olevista jäsenistä ihan oman erilaisen perheen, siihen kuuluu melkomoisen kirjava joukko. On aitoa välittämistä, aitoa osallistumista ja aitoa läsnäoloa. Kaikki perheenjäsenet osallistuvat, auttavat ja hyväksyvät toisensa. Olen onnellinen siitä, että käsitykseni on muuttunut. Se on eheytynyt ja se tekee hyvää sielulle. Onneksi on tämä mahdollisuus ja onneksi älyän ottaa sen vastaan, enkä jääräpäisesti pidä entisestä kiinni. Okei, en vieläkään tykkää herätä aikaisin aamuisin ja en todellakaan halua enää seisoskella hiekkalaatikolla, mutta yhteisistä ruokahetkistä tykkään ja pelaan jopa Afrikan tähteä, jos saan voittaa…..