Voi ilo, älä katoa

Minulle sopii arjen alkaminen. Se luo elämääni ryhdittävät raamit ja ohjaavat pois ajattomasta joutilaisuudesta. Rakastan keveästi leijuvia kupliani, jotka ovat irrallaan arjesta, mutta toinen puoli on, että leijailen osin toisten tavoittamattomissa. Omille ajatuksille, mielikuvitukselle sekä ajattomuudelle on onneksi aikaa arkeni reunamilla. Kiitos siis arki ja työ, että pidätte jalkani maassa ja saatte järkeni toiminaan sen tarvitsemalla tavalla.

Pidän siitä, että saan käyttää päätäni pohdintaan työyhteisön sekä oppilaiden hyväksi. Pieni ja toimelias ratkaisukeskeinen minäni hykertelee haasteiden edessä. Käärin hihani ja päiväkirjani täyttyy nimistä numeroista ja tapaamisista. Asettelen katseeni lasten tasolle ja käytän aikaani sekä kokemustani kartoittaessani heidän tarpeitaan. Kyselen ja kuuntelen. Uusi työyhteisö ei vielä tunne minua, joten pyrin käyttäytymään ja osoittamaan, että osaan työni ja olen ihan luotettava ja vakavasti otettava osanen työyhteisöä.

Katsoin taannoin Flinkkilä & Kellomäki ohjelmaa, jossa nuorin ihminen kertoo kokevansa olevan tuotantokappale opiskelijana ja työtä tekevänä. Nyt huomaan, että koulujen alettua pienet ihmiset, melko nopeasti, muovataan osaksi toimivaa ryhmää asettaen odotukset ja raamit. Raameissa ei ole vikaa, sillä niitä tarvitsen minäkin. Raamit vain ovat melko isoja ja vakavia. On tavoiteltava lukemisen ja laskemisen taitoja. On tavoiteltava ymmärrystä historiasta sekä suoriuduttava Move-testeistä. Kesän jälkeen usea oppilas on arkeen jo nyt väsynyt ja kyselee kauanko tämä vielä jatkuu. Vastauksena on, että koko loppuelämän miinus lomat ja viikonloput. Onko asian laita todella näin? Huomaan kysyväni 6- vuotiaalta juuri koulunsa aloittaneelta, että mikä hänestä tulee isona. Pyydän sitä anteeksi. Enhän tiedä itsekään mikä minusta isona tulee. Miksi 6 -vuotiaan pitää pienenä lapsena aloittaa päämäärätietoinen tulevaisuuden tavoittelu?

Lupaan nyt itselleni, että pyrin arjen vaatimusten keskellä muistamaan myös ilon, hassuttelun ja riemun. Mielikuvitus olkoon paras kaverini. On annettava aikaa tutkailla matoja sekä kastepisaroita ikkunassa. Aikuisena pitää muistaa mokata ja antaa esimerkillään siihen lupa myös lapselle. On muistettava antaa aikaa kasvaa ihmisenä ja lapsena. On muistettava istua alas lattialle ja pahaa oloa vastustaen vaikka hetki keinua. Osalla lapsista ei ole aikuista, joka sallii leikin ja ilon. Osalla lapsista on vain vakavia ja vaativia aikuisia ja osalla ei oikeastaan ole aikuisia lainkaan. Ilolle ja naurulle on oltava aikaa. Mikään maailmassa ei mene ohitse, jos vähän hassuttelee.

Olen osannut kulkea mielikuvitusmaailmassa, joten osaan sen vieläkin. Tanhupallon alkanut ohjelma muistutti hänestä ja kavereista.  https://www.facebook.com/Karvamatovauva

Karvis, Önskad, Jura sekä Tontut asuvat vielä kanssani. Meidän yhteinen missio on ollut, että lasten vahvuuksia tulee huomioida ja vahvistaa. Meidän mielestä lapsissa on paljon enemmän kuin usein erehdymme ajattelemaan. Hassun kautta saa vakavia ja tärkeitä asioita tuotua esiin. Joskus voi olla tekemättä tuntisuunnitelman mukaan ja asetutaan vain jonkun ihmeen äärelle. Positiivisen ja ilon kautta lapsi kasvaa ja kukoistaa paremmin kuin vaatimusten ja moitteen kautta. Vahvuuksia on jokaisella. Ihmisyyden taidot kehittyvät niitä huomioimalla.

Ehkä Karvis ja kaverit kulkeutuvat vielä mukaani kouluun ja muistuttavat, että iloan ja hyvän kautta saa paljon tärkeää aikaan. Ja jos eivät ole osana työarkeani, niin ainakin kotona muistuttavat pehmeidestä ilosta ja lempeydestä.