Kiitos Lea
Tänään on 21 vuotta Christinan kuolemasta. Melko pitkä aika sanoisin.
Muistan sinut Lea, kun istuit 21 vuotta sitten viereeni puisten kuormalavojen päälle. Istuin siinä kännykkä kädessä ja tungin taskuuni turhaksi jäänyttä sideharsoa. Sinä istuit viereeni, kun minä rukoilin Jumalaa säästämään lapseni hengen. Sinä istuit siinä samalla, kun poliisi yritti saada tarvittavia tietoja tapaturmasta. Siinä sinä istuit, onneksi. En muista puhuimmeko mitään, mutta muistan silti kehosi lämmön siinä vieressäni. Voi olla, että ehkä seisoimmekin, mutta silti sinä olit vieressäni, kun kukaan muu ei uskaltanut minua lähestyä.
En muista mitenkään kaikkea Christinan kuoleman jälkeisistä päivistä, mutta muistan sinun länsäolosi. Varmasti usea asia menee päässäni sekaisin, mutta sinun välittämisesi oli totta. En muista mistä puhuimme, mutta muistan äänesi.
Muistan sateisen illan, jolloin kävit hakemassa minut kävelylle. Me vain käveltiin illan hämärässä ja satoi. En muista sanaakaan keskusteluista, mutta muistan kun kuljimme kohden kirkonmäkeä. Olen tavattoman kiitollinen tuosta kävelystä. Minun ei tarvinnut tehdä päätöksiä, ei olla mitään, minun piti vain kävellä. Jos oikein muistan, niin toit myös ruokaa. Jos oikein muistan, niin keräsitte naapureiden kanssa meille rahaa. Jos oikein muistan, niin puhuitte tapaturmasta muiden kanssa hienotunteisesti, ja säästitte minut asian käsittelyltä. Taisit tuoda myös kukkia.
Hautajaisten jälkeen sinä ja muutama naapuri järjestitte pihalla kahvittelun. Te keititte kahvia ja te leivoitte. Kahvitilaisuudessa olivat läsnä naapurusto, lapset jotka olivat paikalla tapaturman tapahtuessa ja paikalla oli myös Timo Seppänen, haudankaivaja, joka omaa hyväntahtoisuuttaan tuli kertomaan järkyttyneille lapsille, mitä heidän ystävälleen tapahtui kuoleman jälkeen. En muista ketä oli paikalla enkä muista sanoneeni yhtäkään sanaa, mutta tunsin paljon.
Voi Lea. Apusi ei jäänyt muutamiin päiviin eikä muutamiin viikkoihin. Muistan monet kerrat päässeeni elossa olevien lasteni kanssa mökille. Sinä leikitit lapsiani, kun minä en jaksanut. Sinä annot yksinkertaisia askareita tehtäväksi, jotta pysyin kiinni jossain helpossa. Sinun kanssasi keitimme kotitalon pihalla kahvia, pannukahvia. Olimme ihan kuin kaikki olisi kuten ennen. Se piti minut kiinni elämän jatkuvuudessa ja sellaisessa toiminnassa, joka oli tuttua ennen lapseni kuolemaa.
Puhuimme vuosien aikana paljon. Olit monella tavalla minun suurin tukeni muissakin vaikeissa elämäntilanteissa. Olen ajatellut sinua paljon ja olen ymmärtänyt, että olit tukeni siten kuten oman perheen olisi pitänyt olla. Sinä olit perheeni, joka kannatteli minut eteenpäin.
Voi Lea. Kirjoittaessani tätä itken. Itken kiitollisuudesta. Itken tunteesta, jota lähimmäisenrakkaus parhaimmillaan saa aikaan. Tunnen ikävää. Tunnen ihan valtavaa kiitollisuutta, sillä sinun tekosi, sanasi ja varmasti usein sanomatta jättäminen ovat olleet suurta rakkautta sekä viisautta. En tiedä missä olisin ilman sinun suunnatonta vaikutusta elämääni.
Pyydän anteeksi, että en ole aiemmin kirjoittanut ajatuksiani näin auki. Olisit ansainnut kiitoksen jo aiemmin. Tahdon sinun tietävän, että en ole koskaan unohtanut sinua enkä sinun läsnäoloasi ja apuasi. Muistan sinut.
Ajattelen, että me kohtaamme ehkä vielä ja halaamme lämpimästi. Tiedän sinun tietävän, mitä olen käynyt lävitse.
Kiitos Lea. Kiitos, että olet ollut juuri sellainen, jota jokainen tarvitsee elämänsä synkimmällä hetkellä ja sen jälkeisenä aikana.
Kiitos rakas Lea <3