Kuinka jatketaan tauolla ollutta blogia?

Kuvan pehmolelu oli lahja siskoni koiranpennulle. Tätinä voi ostaa järjettömän kokoisen pehmon kymmenviikkoiselle Amokselle. Lelu ei vingu eikä rämise, ja se hieman lohdutti siskoani. Amos on yksi mukava asia, jota viime aikoina on tapahtunut. Haasteellinen puoli hänessä on terävät hampaat ja niiden innokas käyttö. Mutta en tullut kirjoittamaan Amoksesta, tosin en ole varma mistä kirjottaisin. Sormet hakeutuivat näppäimistölle ja mietteet johdattavat johonkin suuntaan.

Olen kirjoittanut pääni sisällä paljon. Enemmän pääni sisällä kuin näkyväksi tullutta. Jostain syystä edelleen ujostelen ilmaisuani ja vaikenen. Sisäinen palo kytee, onneksi. Blogitauko on ollut luontainen. En ole kokenut, että minulla olisi ollut mitään sellaista sanottavaa etteikö sitä joku muu jo olisi ilmaissut. Blogivarasto siis tyhjeni. No, se mikä tyhjenee, saattaa myös täyttyä ellei ole reikää pohjassa. Onko siis ilmennyt jotain ihmeellistä sanottavaa? Tuskin, mutta kirjoittamisen halu nostaa päätään.

En lähde listaamaan yksittäisiä tapahtumia tauon aikana ja niiden vaikutusta elämääni. Jatkan edelleen omien ajatusteni muotoutumista, ja kun teen niistä näkyviä itselleni, en pääse niitä karkuun. Vähän sama kuin painonhallinnan yritys. Tehden sen näkyväksi ravitsemusterapeutille ja läheisille, saan itseni toimimaan paremmin. Ollessani vain oman pääni sisällä, osaan taitavasti puhua itselleni pehmoisia ja saan mustan taittumaan valkoiseksi. Terapioiden, kokemusasiantuntijatöiden, työni ja vapaa-ajan osalta olen voinut parhaiten silloin, kun tuuttaan asiat ulos.

Pääasia on, että voin hyvin. Elämä tarjoaa edelleen yllätyksiä ja vastapainoksi tasaista. Ajan kanssa kirjoitan mistä sattuu ja miltä tuntuu. Tärkeintä oli saada tulppa irti ja palata näppäimistön ääreen. Sormet löytävät kirjaimet tottuneesti. Pidän tunteesta läppärin istuessa sylissäni. Läppäri hieman lämpenee ja jokainen kirjain jota painan, tuntuu päästävän erilaisen äänen. Se on minun ääneni.

Olen iloinen, että olen taas täällä.