Matkalla mammografiaan

Pidän yksin ajamisesta. Matkalla mammografiaan havaitsin värien vaihtuvan kesästä syksyyn. Pellot hehkuvat kullankeltaisia ja jokunen keltainen ja punasävyinen lehti on uskaltautunut vihreiden sekaan. Pihlajat kannattelevat raskaita marjaterttuja, osa oksista melkein hipoen maata. Pilviä, kyllä, mutta monen sävyisiä. Tuulta, joka huiski lehtiä, viiletti puitujen peltojen yllä uskaltamatta tavoittaa aurinkoa, joka kaiken keskeltä paljasti säteensä. Auringon säteet tulevat tähän aikaan vuodesta aamupäivän puolella melko vaakatasossa. Säteet muodostavat enkelisiltoja. Huokaan. Rakastan muuttuvia värejä, pidän syksyn lempeästä luvasta hiljentää vauhtia ja aamusumuja, jotka saavat kuvittelemaan kuinka menninkäiset keräävät sammaleiden päältä kastetta talteen. Kasten varastoidaan kuparikannuihin ja käytetään sekä puuron että kahvin keittoon. Metsäkaistaleen jälkeen, vasemmalla puolella, avautuu auringonkukkapelto, jossa sinnikkäimmät aurinkoa seuraavat kukinnot eivät vielä ole suostuneet siirtyä lepoon. Liikutun. Tämä aika vuodesta saa sinut mieleeni. Älä huoli lapseni, muistan sinut ilmankin, mutta odotan kuitenkin kosketustasi. Lähestyn itselle vierasta kaupunki ja sen keskusta, joten siirrän keskittymiseni navigaattorin ohjeisiin.

Olen ajoissa, onneksi. Seuraan kauppakeskuksen ohjeita. Olet tässä. Tiedän kyllä, mutta missä on paikka, jossa rintani litistetään ja kuvataan? Kävelen, askeleita kertyy 1950. Löydän paikan ja vihreällä sohvalla istuu jo joku. Luonnollisesti valitsen paikakseni sohvan toisen reunan ja jätän kohteliaan välin meidän väliin. Poikkeuksellisesti kaivan kännykän esiin ja laitan viestin pojilleni. Toinen vastaa ja toinen ei. Ranteessa oleva älykello värisee vaativasti ilmoittaen tulevasta puhelusta. Vastaan ja kuulen poikani äänen ja taustalta bussin hurinan. Bussissa istuva lapseni kertoo, että ensimmäinen viikko uudessa kodissa ja paikkakummalla on sujunut ihan ok. Hymyilen ja huomaan helpotuksen kuiskaavan, että mitä minä sanoin, hyvin hänellä menee. Puhumme vielä hetken, mutta koska olen odotustilassa, niin lopetan puhelun. Lapseni ymmärtää ja hetken päästä saan viestin, jossa hän kertoo nähneensä lähialueella korpin. Hieno lintu.

Mammografialaite litistää ja tunne on epämiellyttävä ja sattuu. Koska minut on kasvatettu kiltiksi, hengitän syvään ja sanon tunteen olevan ok. Nainen, joka mustat hanskat käsissään siirtelee käsiäni ja rintojani, on ystävällinen ja tunnen hänen kehonsa kiinni omassani. Läheisyys ventovieraan ihmisen kanssa jossain toisessa tilanteessa olisi kiusallista, mutt tunsin olevani turvassa ja rentouduin niin hyvin kuin pystyin. Kuvaaminen ei kestä kauaa ja puen päälleni saaden tiedon siitä kuinka minä saan tiedon tuloksista. Kiitän ja lähden. Odotustilassa, sillä vihreällä sohvalla, on seuraava nainen.

Suuntaan kauppakeskuksen hiljaisia käytäviä kohti kahvilaa. Suurin osa liikkeistä on vielä kiinni. Lauantain kääntyessä aamusta päivän puolelle, joutuu käytävillä kulkevat väistelemään toisiaan. Minä väistelen vain risteileviä ajatuksiani. Kahvi ja korvapuusti sekä vesilasi, joka läikkyy kantaessani tarjotinta. Istun nojatuoliin ja vajoan sen syvyyteen. Melkein naurattaa, koska valitsin mukavan istuinpaikan, mutta haastavan asennon syödä siististi murenevaa pullaa ja kuumaa kahvia. Otan kuvan. Kuuntelen ympäriltä kuuluvia keskustelun ääniä ja katselen muutamia ohikulkijoita, jotka ovat ehkä valinneet aamupäivän siksi, että minun laillani voivat välttyä muiden ihmisten väistelemiseltä. Lähellä istuu kaksi vanhempaa miestä, puhuvat historiasta. Suurin osa kahvilassa istuvista katselee niska kumarassa kännykkää. Minä seuraan peikonlehteä, jonka lehdet heiluvat hiljaa ilmanvaihdon tahtiin. Kahvilan myyjä kastelee katselemani peikonlehden ja sen vieressä olevan toisen viherkasvin. Mietin työtä ja pusken ajatuksiani pois. Mietin toista lasta, joka ei ole vastannut, työnnän huolen pois. Mietin olemattomia, mutta ne poistuvat omasta tahdosta.

Paluumatkalla en tarvitse navigaattorin apua. Ajan vasta-aurinkoon ja laitan tyytyväisenä aurinkolasit päähäni ja pohdin, kuinka monta kertaa tarvitsen niitä ennen talven tuloa. Vaihdan radiosta kanavaa, jotta voin laulaa mukana. Lopulta laulaminen ei toimikaan, joten siirryn kuuntelemaan sanoja. What a Wonderful World. Liikutun ja aurinkolasit päästävät kyyneleen valumaan ja pyyhin sen sormenpäällä pois. Huomaan sinun istuvan vieressäni. Tiedän, että syksy on sinun aikaa ja kuolinpäiväsi lähestyy. Kotimatka kulkee hautausmaan ohitse, mutt ei vielä lapseni, ei vielä. En nyt käy haudallasi, mutta pidän sinut mielelläni siinä vieressäni. Kaarran parkkipaikalle. Olen kotona ja sisällä odottaa tärkeä ihminen.

Ai niin! Muistan laittaa lapselle viestin, että minäkin näin korpin.