Sähköpostia Arille ja Timolle

Hei lapseni, sinä joka olet kuollut. Kirjoitan eläville veljillesi joku toinen kerta. Tiedät kyllä, miksi ajelehdin ajatuksissani lähellesi. Luulen, että tunnet minua sen verran, että tiedät kiinnittyväni ajan kulkuun ja kuluviin vuosiin. Lasken vuosia ilman sinua, vaikka muut vuosiluvut saatan kadottaa. Niin, kuolemastasi tulee 8.10. 25 vuotta. En mieti nyt missä olisit tai mitä tekisit. En mieti kuinka mahdollisesti kurtistaisit kulmiasi tai huokaisisit salaa, luullen etten näkisi sitä. Minä olen miettinyt Timo ja Aria.

Kuoleman kohdatessa yllättäen ja traumaattisesti, jää ihminen kummalliseen välitilaan. Mieli ei millään seuraa maailman edelleen jatkuvaa kulkua. Tunteet eivät kykene muotoutumaan mahdottomaan menetykseen. Ei millään pysty ymmärtämään. Hukkuu, mutta edelleen hengittää. Tukehtuu, mutta keuhkot toimivat silti. Sattuu, mutta kipu on lääkkeiden tavoittamattomissa. Jalat kulkevat, viemättä minnekään ja kädet koskevat saavuttamatta kohdetta.

Voi Christina. Silloin kun astuin hautauspalvelun ovesta sisään, astuin turvalliseen paikkaan. Ari otti vastaan, antoi aikansa ja antoi lämpönsä. Ari ohjasi lävitse byrokraattisten polkujen siten etten kompastunut. Hän otti vastaan silittämäni yöpuvun ja lupasi pukea sen päällesi. Kärsivällisesti hän kertoi askel askeleelta mitä seuraavaksi tapahtuu. Ruumiinavaus, kuljetus, kappeliin saapuminen, kukat, kirkkoherranvirasto, pappi, arkku, yöpuku, ruumiisi katsominen ja lopulta sulkeminen. Ari teki sen hyvin. Minä en pystynyt kuin noudattamaan ohjeita ja pyrkiä ymmärrykseen, että sinä olit kuollut ja sinut haudataan.

Tiedät varmasti, että hautausmaalla pitää valita hautapaikka. Kappeli, hautapäivä, kukat ja lopulta hautakivi. Pitää tietää mistä kautta kuljetaan rahisevaa hiekkapolkua, jotta päästään haudan äärelle. Pitää tietää niin paljon, että ehtii jo unohtaa ensimmäisen ohjeen toisen ollessa vasta tulossa. Onneksi oli Timo. Siunattu suntio, jota olen kaikella lämmöllä aina kutsunut haudankaivajaksi. Timo, joka tuli muistokahvillesi ensin luotuansa haudan umpeen. Oli vaihtanut päällensä puvun ja istui rauhallisen turvallisena juoden vielä lämmintä kahvia. Timo joi uudemman kerran kahvia meidän taloyhtiön pihalla kertoessaan pihan lapsille kaiken sen, mitä kuolemasi jälkeen on tapahtunut. Hänen ei olisi tarvinnut, mutta koska hän suuri ihminen, hän teki sen pyyteettömästi ja pyytämättä.

Tänään olen ajellut Karin kanssa Helsinkiin ja takaisin. Kävimme Bauhausissa ostamassa liimapuulevyä televison alle. Päädyimme mäntyiseen, koska tamminen olisi ollut turhan kallis. Ajomatkan aikana puiden vaihtuvat värit muistuttivat sinusta. Rakastan syksyä ja rakastan sinua.

Kokemuspuheenvuoroissani kerron usein siitä mikä on auttanut pahimmissa paikoissa ja niistä yli tai ainakin eteenpäin. Sinun kuoltua minua on auttaneet Ari ja Timo. Tiedät, että on muitakin, mutta tänä päivän puhutaan niin kovon paljon siitä, että mistään ei saa palvelua ja kaikki ovat niin itsekkäitä tai kylmiä. Onneksi muistin Arin ja Timon. Onneksi tänäkin päivänä on sellaisia ihmisiä, jotka ulottavat ihmisyyden koskemaan toista ihmistä ohitse vaaditun työnkuvansa. He heittävät romukoppaan sen miten muka pitäisi tai miten yleensä on ollut tapana. He kohtaavat ihmisen ja ovat läsnä. Tiedän heitä olevan paljon ja onneksi he luovat hyvää elämän keskelle. Kiitos Ari ja Timo ja kiitos kaikki tämän päivän Arit, Timot, Liisat, Pirjot ja kaikki ne, joita en osaa nimetä.

Rakas lapseni. Huomaan oloni keventyneen saatuani nämä ajatukset näkyviksi. On aika mennä keittiöön ja alkaa paistamaan kanafileitä. Eilen tehty salaatti on niille hyvä lisuke. Halaan sinua nyt ja sitten keskityn hieman lauantaiseen oleiluun.

Kiitos Ari ja Kiitos Timo! Toivottavasti sähköpostini tavoittaa teidät. Toivon teille kaikkea hyvää, lämpöä ja rakkautta.

Ystävällisesti Maarit