Hetkiä…
Tänään on tuntunut monelta. Vaikea päättää mikä tuntuu, mikä vaikuttaa, mistä johtuu ja päätyykö lopulta mihinkään. Vaellan ajatusteni sokkeloissa etsimättä mitään ja kuitenkin tahtoisin löytää jotain. Itku ilmaantuu vieraakseni. Huokaan ja otan sen vastaan, mutta en tarjoa teetä, en kahvia, tarjoan vain alustan, jolla itku saa hetken viivähtää. Hymyilen, ja kuten itkuni, saapuu hymykin kiertoteitä tavoitteenaan olla kyynelten vastapaino. Lähden kauppaan tietäen ostavani jotain tarpeetonta. Ostan lopulta takin, vihreän, koska sen edeltäjä oli samanvärinen. Se päätyi roskiin kera rikkinäisen vetoketjun ja muutossa mustaksi tahriintuneet liepeen. Ostamani takki on alennuksessa, samoin verhot, jotka löytävät paikkansa Karin työhuoneen ikkunoissa. Haluan viherkasvin. Onneksi. Kävelen pitkin käytäviä. Aistin tilasta toiseen liikuttaessa lämpötulojen vaihtelu, eroavaisuudet kosteudessa ja askeleet kuulostavat erilaiselta johtuen muuttuvista lattiapinnoista. Kasvien tuoksuun sekoittuu ohitse kulkevan miehen partaveden tuoksu. Ympärillä on kaunista. On värejä, jotka ovat ristiriidassa vuodenaikaan. Kirkkaat värit julistavat iloa sekä elinvoimaa. Hengitykseni tasaantuu. Tuntee aaltoilevat edelleen, mutta suunta om löytymässä. En tahdo tänään kirjoittaa epäkohdista, en surustakaan, joka haluaisi vetää minun mukaansa. En aio suunnata huomiotani synkille uutisille, en epäkohteliaille ja riiteleville ihmisille. Mietin työviikkoani ja pieniä hetkiä sen kuluessa.
Pihalla on eri ikäisiä lapsia. Osa ottaa haparoivia ensimmäisiä askeleita ja toiset juoksevat jo kokenein ja varmoin jaloin. Hiekkalaatikolla rakentuvat linnat, kakut sekä tunnelit. Tunneliin peruuttaa punainen traktori. Piip piip piip, se on peruutustutka, näin minulle kertoo tyytyväinen tunnelinkaivaja. Aikuiset kulkevat lasten laitamilla ja seuraavat tarkasti leikkejä. Kuuluu pienen harmistuksesta johtuvaa itkua ja se sekoittuu ohitse ajavan auton ääneen. Portti aukeaa ja jonkun isä astuu sisään. Tunnen tuulen osuvan viileästi niskaani ja kohennan huppua. Katseeni osuu pieneen lapseen, joka on kyykyssä katse tarkentuneena johonkin maassa olevaan. Lapsi ottaa siniseen lapioon jotain ja lähtee kävelemään kohtua pihaa ympäröivää metalliverkkoaitaa. Ymmärrän mitä hän tekemässä. Kuljen vastaan palaavaa lasta. Hän nostaa silmänsä ja kertoo juuri pelastaneensa kastemadon. Etusormeni sipaisi pehmeää poskea ja kiitän. Meillä on yhteinen hetki, jossa olemme iloisia pelastuneesta maan matosesta. Kaiken hälinän keskellä lapsi huomaa elollisen olennon olevan avun tarpeessa. Kukaan ei välttämättä olisi sitä huomannut, onneksi huomasin.
Pienet eläimet jäävät aikuisilta helposti huomaamatta. Siksi rakastan näitä lapsia, jotka näkevät myös kaiken mitättömän kokoisen. Kuten ne neljä lasta, joiden kanssa tutkittiin muurahaista, joka kantoi taakkanaan kuollutta pikku kärpästä. Tämä parivaljakko siirrettiin pensaan suojaan. Aikuisena tiedän ettei pelastustoimi ehkä lopulta auttanut uurastavaa muurahaista, mutta teon ajatus oli tärkeämpi. Neljä lasta iloitsivat toimenpiteestä ja siitä kerrottiin hakevalle huoltajalle.
Monessa kohdassa näen lapsen koskevan toista lasta lohduttavasti. Halauksia, jotka ovat rutistavia ja hyvää tarkoittavia. Itkun ja harmin jälkeen nenä pyyhitään ohimennen hihaan ja suuntana on uusi leikki sen saman kaverin kanssa, jonka syytä räkä on nyt hihassa. Onneksi pesukone pesee pois riidan jäljet.
Vielä nousee mieleeni pienet sormet, jotka piirtävät ihoni pintaan unisia kuvioita. Lepohuoneen hämärässä lapsi ottaa kiinni sängyn laidan yli roikkuvasta kädestäni. Alkuun on liikkumatonta. Ehkä kätemme tutustuvat hetken verran ja rohkaistuvat nojautumaan käden tuottamaan turvaan ja hyvään tarkoitukseen. Niin nuo sormenpäät lopulta lohduttavat ehkä enemmän minua, kuin pientä lasta, joka vaipuu uneen.
Tämän päivän hajanaisen tunnemaailmani velloessa päätin keskittyä hetkiin. Hetkiin, jotka ovat suuria ja vaikuttavat enemmän kuin isot kokonaisuudet, joiden tavoitteita ja kulkuja kukaan ei pysty ymmärtämään. Kosketus, hymy ja yksittäisen yksityiskohdan havaitseminen on suuri hetki ja se etsii tiensä sisälle vahvistaen hyvinvointia ja uskoa elämän hyvyyteen. Nuo sormet, pehmeät posket sekä sydämestä rutistetut halaukset tulevat nostamaan minut kauemmas surusta, joka on kohta jo 25 vuotta vanha.