Vaikeuteni puhua perhettä
Rakastan nykyään sitä, että astiastoni on sekalainen kokoelma saatuja ja muistoja täynnä olevia astioita. On ollut aikoja, jolloin ajattelin, että aikuisella on oltava vähintään kuuden hengen astiasto. Ei tarvitse eikä serviettien tarvitse olla samaa sarjaa. Moni pöytään kattamani asia on lahjaksi saatu. Useaa kahvikuppia seuraa muisto antajasta ja joskus jopa hetkestä, jolloin sen olen saanut. Viikko sitten katoimme pöytään kirjavan astiaston, ensimmäistä kertaa meidän yhteisessä kodissa.
Minun on vaikea puhua luontevasti perheestä. Omat perhekokemukseni ovat hajanaisia, onnistuneita, pettymyksiä, itkua, naurua, mutta ehkä eniten ulkopuolisuuden tunnetta. Ulkopuolisuuden tunne on kasvanut minuun kerroksittain. Tiedostan, että osa kokemuksistani pohjautuu vääristyneisiin muistoihin ja vajaavaisiin näkökulmiin. Ihmisen muisti tallentaa hetkiä ja tunnelmia. Se tallentaa myös sanoja, niitä jotka sanotaan, ja niitä jotka jäävät ilmaan roikkumaan tai löytyvät rivien väleistä. Lapsena opittu taito tulkita kehon muuttuvia asentoja, äänensävyjä sekä katseen sisältämiä viestejä, muovaavat käsityksiä, joihin ei ole valmiuksia tunnemaailman kautta eikä myöskään aivojen kehityksen myötä. Yhtä kaikki, käsitys itsestä perheenjäsenenä on ollut sen varassa mitä kuulin ja mitä ymmärsin. Kukaan ei sanoittanut ajatteluani tai kokemaani auki. Kukaan ei houkutellut minua esiin ilmaisemaan mitä ajattelen ja mitä tunnen. Lastenkotiajasta en muista mitään, mutta se on muovannut minua. Ajasta, jolloin muutin isäni luokse en muista mitään. Muistini on vaiennut. Se ei ole päästänyt lähelleen ja näin ollen en edes tiedä kaikkea, minkä varaan nykyään osan toiminnastani rakennan. Muistan tunnelmia, mutta en osaa yhdistää niitä tapahtumiin. Muistan tunteita, mutta en muista mistä kaikki syntyi.
Kasvoin pitäen kiinni oman ajatteluni totuudesta. Oma perhe, jossa lapset syntyivät, vahvistivat kokemustani pysyä reunalla. En ollut ytimessä ominen tarpeineni. Ulkokehällä oma ajatus perheestä ja oikeudesta kuulua siihen omana itsenä jäi vaisuksi. Oli muiden tarpeet. Oman perheen lisäksi oli isän perhe ja äidin perhe, johon viimein olin saanut tutustua. Kolme perhettä, joihin en tuntenut mihinkään kuuluvani. Edelleen ymmärrän, että osa tulkinnastani pohjautui vääristyneeseen identiteettiin. Kun lapsi jätetään oman itsensä varaan jo varhaislapsuudesta, niin lapsi kehittää käsitykset vain oman ajattelun varaan. Perhe, jossa kolme lastani syntyi, hajosi. Hyvä niin, koska sillä ei ollut eväitä toimia ja osa eväistä oli pilalla. Eron jälkeen aloin enemmän pohtimaan itseäni ja sitä miksi olin sellainen kuin olin. Ja tuohon oraalla olevan ajattelun käsillä olevan muutoksen keskeytti lapsen kuolema. Perheen voi siis hajottaa hylkääminen, traumat ja kriisit, ero ja kuolema.
Perhekäsitystäni on muovannut myös uusperhekokeilu. Uusperheily on jo yksinään vaikeaa, mutta kun siihen lisätään yllättävät vaikeudet, muiden osallisten omat haasteet, vajaa oman itsen puolella oleminen ja oma käsitys perheistä. Perheenlukutaitoni osoittautui heikommaksi kuin olisin luullut. Väistämätön tulos on toinen ero. Hurraa. Perhekokemukseni kasvoi jälleen epäonnistumisella. Tuntui, että ympärillä näkyi vain perheitä, joissa aina autettiin toisia, kokoonnuttiin yhteen ja somefiidini täyttyi perheillallisilla, joissa luonnollisesti oli täydelliset ja harmoniset astiastot. Muistan siskoni jankuttaneen minulle edes yhden astiaston omistamisen tärkeydestä. Muistan myös sen, että väitin vastaan samalla kokien itseni huonoksi. Miksi en ymmärtänyt astiaston merkitystä? Osin siksi, että en kuulunut mielestäni mihinkään perheeseen täysin. Olin ulkopuolinen.
Olen vuosien ajan kasannut ja purkanut perhekäsitystäni osiin. Olen valanut rikkinäistä sokkelia eheämmäksi. Olen myös tarkoituksella käyttänyt lekaa, jotta ärsyttävät ja vääristyneet rakennusosat hajoavat. En osaa puhua perhettä. Olen hämilläni ja hukassa, kun muut ympärillä olevat puhuvat luontevasti perheistään. He suhtautuvat perheisiin ja niiden tukeen itsestäänselvyyksinä. Perhe tulee paikalle aina, kun tarvitaan. Perheen sisällä saa olla tyhmä ja kiukutteleva ja silti jäsenet eivät kaikkoa pois tai paheksu. En osaa kutsua kotiini perheenjäseniä. Olen järjestänyt elämäni aikana lasten synttäreitä ja muita muutamia juttuja, joten tiedän käytännössä kuinka asiat toimivat. Olen usein tuntenut niissä itseni vieraaksi.
Minä harjoittelen! Olen aikoinaan ammattilaisten kanssa käynyt lävitse ajatukseni perheistä. Olen saanut selittäviä ymmärryksiä. Olen myös saanut empatian ja ymmärryksen tunteilleni. Tunteeni ja ajatukseni eivät ole yksin minun itseni kuvittelemia. Osa kokemuksistani ovat traumapohjaisia. Osa kokemuksistani sijoittuu suuren surun ja masennuksen keskelle. Ei ihme, että perhekäsitykseni on toisenlainen kuin useimmilla. Olen melko sinnikkäästi pyrkinyt muovaamaan ajatteluani, tunnistaen sen omaintakeisuuden. Olen antanut anteeksi monelle menneisyydestäni. Olen antanut anteeksi myös itselleni. Olen pyytänyt anteeksi omilta eläviltä lapsiltani, sillä tiedän siirtäneeni heille käsitystä perheistä. Perheet ovat ihan ok, niin ajattelen nykyään. Perheet ovat vaikeita ja monenlaisia.
Minin perheenlukutaitoni on vähän outo. Nykyään se jo vähän naurattaa ja saatan hellästi taputtaa itseäni olkapäälle ja muistuttaa, että muutos on mahdollista. Kun katoin tuon tarjoilupöydän, niin sen antimista kerääntyi nauttimaan perheenjäseniä, jotka eivät liity toisiinsa välttämättä millään biologisuuteen liittyvällä. Kaikki eivät tunteneet toisiaan, mutta se ei haitannut. Yksin minun tärkein perheenjäseneni on lapsuudenajan ystäväni. Nyt perheeseeni kuuluu uusi kumppani. Puolikkuudet ja bonusosuudet ovat myös ihan relevantteja olemaan perhettä.
Olkoon perheet millaisia ovat. Sen verran kuitenkin toivon, että olkaa läsnä, osoittakaa tunteenne, sanoittakaa lapsille heidän ymmärryksen ulkopuolella olevia asioita. Uskaltakaa puhua. Pyytäkää anteeksi ja antakaa anteeksi- Pyrkikää pois häpeästä, sillä se peittää alleen hyvät pyrkimykset. Mikään ihmissuhde tai yhteisö ei toimi itsestään, ei myöskään perhe. Sallikaa muutos ja kehittyminen. Antakaa myös sen, joka vetäytyy ulkokehälle, olla osana omalla tavallaan. Ehkä hän ei minun lailla osaa puhua perhettä.Ehkä hän kuitenkin haluaa opetella, kuten minäkin nykyään.