Puhutko kuolleista?

Usein miettiessäni Christinaa, kirjoitan hänelle kirjeen. Kirjeen, jota ei lähetetä, eikä ehkä lueta. Mahdollisesti hän kuulee sen tai aistii tai ehkä hän istuu vierelläni ja seuraa kirjoittamistani. Huomaan, että minun on helpompi kirjoittaa kuin elävälle. On keveämpää kertoa ajatuksiani tähän päivään sidottuna kuin muistaa miltä elävä lapsi tuntui sylissäni. Harvemmin kirjoitan siitä millainen Christina oli, vaikka juuri se on tärkeintä.

Päivitin muutama päivä sitten someen ajatuksiani Christinan syntymäpäivänä. En ajatellut, että päivitys oli sen kummempi kuin muinakaan vuosina, mutta tänä vuonna kohtasin jotain kaunista. Some, jossa tuntemattomat ihmiset lukivat mietteeni, vastasi yllättävällä tavalla, kauniisti ja arvokkaasti. Tuntematon ihminen kysyi, että haluaisitko kertoa hänestä meille? Luin lyhyen kysymyksen ja pysähdyin. Liikutuin ja mietin, että joku ihminen jossain ymmärsin syvää haluani puhua tyttärestäni ja siitä millainen hän oli. Usein henkilö kuultuaan lapseni kuolemasta kysyy miten ja milloin ja hyvin harvoin sitä millainen lapsen oli. Vastasin esitettyyn kysymykseen. Vastauksena myötätunnon aalto, jatkokysymyksiä, vastaavia kokemuksia, sydämiä ja kauniita sanoja lapsestani, jota he eivät tunteneet. Ihmiset ovat edelleen hyviä, empaattisia ja osaavat asettua tärkeiden asioiden äärelle. Christinan kuolemasta on 25 vuotta ja sain muistella häntä monen ihmisen kanssa. Nuo ihmiset eivät ehkä ymmärrä somekeskustelun merkitystä minulle. Minun lapseni ole hetken elävä.

Mikä yllättävintä muutama ihminen on tunnistanut lapseni. Minua on lähestytty viestein ja muistoin. Joku muukin muistaa lapseni, ei vain sisarukset ja läheiset. Minulle tuntemattomilla ihmisillä on ollut yhteisiä hetkiä lapsen kanssa ja he kertovat siitä minulle. Tämä ymmärrys saa hengittämään syvään. Christinan kuolemasta on kulunut jo aikaa ja olen harhautunut luulemaan hänen muistonsa jo hälventyneen muiden ajatuksissa. Ja ei, ei muiden häntä tarvitsekaan jatkuvasti muistaa, niin ei ole tarkoitus, mutta edes hetken viivähdys lappuhaalareissa kulkeneen lapseni muistossa, lämmittää uskomattoman paljon.

Christina, en kykene muuttamaan tapaani muistaa sinua, joten liitäntähän muutaman sanan suoraan sinulle. Minä muistan sinun mielikuvituksesi. Muistan mielikuvituskoirasi ja kastematofarmisi. Muistan sinnikkään tapasi katsoa minua ja vaatia elävää koiranpentua. Harmi, että allergiasi esti oikean hankkimisen. Kuolemasi jälkeen usea naapuruston koiranomistaja lähestyi minua. He muistivat sinut, sillä sinä tunsit heidän koiransa ja sain taas tuntemattomilta kuulla kauniita sanoja sinusta. Sinulla oli tapana kertoa tarinoita opettajallesi. Tämänkin sain kuulla vasta kuolemasi jälkeen. On varmasti paljon sellaisia kohtaamisia ja muistoja, joita en koskaan tavoita, mutta jääköön ne sinun ja muiden välisiksi. Olit sovittelija ja reilu. Kuljit ihmisten välillä suostumatta valitsemaan puolia. Et valinnut puolia veljiesi välilläkään ja et usko minkä aukon jätit. Olimme hukassa kaikki ja pitkään. Muistan ensimmäisen luokan kuvasi, jossa hymyilit onnistumisen hymyä. Päälläsi oli vaatteet, joita minä en valinnut ja punainen huivi koristi päätäsi. Muistan kuinka itsepinatisestai raahasti kiven meren rannalta ja minä vastustelin. Onneksi olit päättäväinen, sillä tuo kivi on nyt kirjahyllyssäni. Kaiken kaikkiaan minä muistan sinut rakas lapseni.

Tuntemattoman ihmisen yksikertainen kysymys vaikutti minuun suuremmin kuin olisin arvannut. Kiitos hänelle! Muistutus meille kaikille, että kuolleista on lupa puhua. He ansaitsevat sen. Älä pelkää kysyä läheisen menettäneeltä, että mitä hän haluaisi kertoa ja mitä muistella.

Minun on hetken helpompi hengittää. Olen saanut surra ja olen saanut muistella. Suru ja menetys eivät koskaan lakkaa olemasta. Voi kuitenkin käydä niin, että menettänyt pienentää oikeutensa puhua kuolleista, vaikka elävistä puhutaan kovin luontevasti.

Kiitos, että kuuntelit. Nyt minä keitän lisää kahvia, luen kirjaa tai ehkä uppoudun katsomaan Netflixiä, sillä elämäni jatkuu ja sen on hyvää.