Työkaverit

Kuvassa on työkavereitani. On minulla myös ihmisversioita, mutta nämä pehmot toimivat kovin toisin.

Ensimmäiset kokeilut toimia jotenkin toisin erityisopen työtä tehdessä, alkoi 2011. Tuolloin sain olla erityisnuorten ope. Aloitimme keräämään tarroja, sydäntarroja, vaaleanpunaisia elefanttitarroja, hymynaamoja ja muita hempeitä kuvia sekä tarroja. Tarran sai, kun toiminta oli toivotunlaista. Vaaleanpunaisen elefantin sai, kun ei poistunut koulun alueelta. Elefantin saattoi saada myös siitä, ettei kiroillut vararehtorille. Ajan kuluessa murrosikäiset alkoivat itse sanoittamaan mistä tarran voisi saada ja mikä parasta, mistä kaveri sen ansaitsi. Hyvään keskittymällä saimme paljon hyvää aikaan.

Keravalle siirtyessäni pääsin uusien oppilaiden kanssa rakentamaan meidän tapaa toimia. Hymynaamat ja tarrat toivovat edelleen ja niitä ylläpidettiin taustalla. Ihmistyökavereiden rinnalle ilmestyi flamingo nimeltään Önskad, tuttujen kesken Önski, muutama tonttu, jotka olivat yksinkertaisesti vain tonttuja. Sitten katsoin Putousta ja Tanhupalloa. Jossain vaiheessa Tanhupallo adoptoi Karvamadon jälkeläisiä ja minulla oli onni adoptioprosessissa. Lupasin oppilaille, että jos saan uuden huollettavan, niin luon Facebook-profiilin. Sellainen luotiin nimellä Karvamatovauva. Wau mitä tuon karvapallon kanssa saatiin aikaan. En mene kaikkiin yksityiskohtiin, mutta tapahtui paljon hyvää. Tähän projektiin saimme mukaan oppilaat, oppilaiden perheet, koulun rehtori Riston. Keravan kaupunginjohtaja Kirsin ja kaupunginhallituksen puheenjohtajan Samulin. Pääsimme Puoli sitsemän-ohjelmaan ja paikallisuutisiin. Parasta ja tärkeintä oli se mitä tapahtui oppilaissa ja kodin ja koulun välisessä yhteistyössä. Yhteisöllisyys levisi muuallakin kouluun ja Karvis Pallonen, karvamatovauvan nimi, kulki kädestä käteen ja tilanteesta toiseen. Siirtyessäni uuteen toimeen, Karvis seurasi mukana tehden hyvää työtään, mutta enemmän poissa julkisuudesta. Karvis on ollut työkaverini 2018 alkaen, mutta nyt hän on ollut eläkkeellä jo vuoden verran.

Noin vuosi sitten pääsin erityisopena varhaiskasvatukseen Ankkalammen toimintayksikköön. Mukanani seurasi kasvanut pehmolauma, jotka olivat harjoitelleet työn tekoa koulun puolella. Kuvassa on hieno jengi. Dinosaurus Jura, joka on rauhallinen ja kaikkien kaveri. Flamingo Önski, jonka siipien suojaan saa edelleen tulla kuka vaan. Ujo kirahvi Toffee, joka seurailee aina alkuun sivusta ja pitää usein ajatuksena pitkää itsellään. Humla-kimalainen pitää kaikista ja on melko pirteä pörisijä. Delisa-delfiini, jestas sentään, ehtii joka paikkaan ja joutaa osallistumaan ihan mihin vaan. Meidän Tiederotta rakastaa yhdessä pitämiämme tiedekerhoja, joissa saa puhua ja tutkia. Uusina ovat joukkoon saapuneet Pirjo-pöllö, joka rakastaa lukemista ja ongelmien pohtimista. Asta-ankka on kiinnostunut kaikesta, hyvin kohtelias ja huomaa tarkasti toisten tunnetiloja. Viivi-villisika jää helposti omiin ajatuksiin eikä tykkää katsoa hetki alkuun silmiin. Paavo Przewalskinhevonen on niin pieni, että mahtuu lapsen kämmenelle ja tutkii sieltä hiljaisesti ympäristöään. Ja sitten on vielä Lauri-lepakko, joka roikkuu mielellään, hihittelee ja on kiinnostunut oppimisesta. Mahtava työkaverijoukko ja päivittäin joku heistä on mukanani, kun käyn eri ryhmissä. Lapset osaavat jo kysyä kuka minulla on mukana ja arvatkaa kuinka monta pehmoa minulle on esitelty?

Viimeisen 15 vuoden ajan olen eri tavoin muovannut tapaani tehdä opetus-ja kasvatustyötä. Olen liittänyt siihen tarroja, pehmoleluja, karvapalloja, eväsretkiä luokan sisällä, lattialla istumista, läsnä oloa, hassuttelua, pelikorttiturnauksia ja Avaraa luontoa (joka sivumennen sanottuna on loistava ohjelma moneen tarkoitukseen). Ruokailutilanteet ovat ihan parhaita tilanteita keskusteluihin. Rappusten alla voi käydä keskustelua uudesta lääkityksestä. Keinuessa voidaan miettiä mennäkö terapiaan vai ei. Pehmolelut kestävät paljon tunteita ja niiden kautta voidaan miettiä, mikä pehmoa auttaisi ja jatkopohdintana, että voisiko sama keino auttaa ihmisiä. Ajattelen erityisopetuksesta siten, että sen on muovauduttava ja tultava pois kankeista kaavoista. Jokaisen toiminnan, keskustelun ja hetken takana on pedagogiikka, jota voi ujuttaa jokaiseen väliin. Tunnetaidot limittyvät hyvin pukemistilanteisiin, jossa Lauri- lepakko ihmettelee lapsen taitoja.

Uskon hassuun ja hyvään. Uskon pedagogiikkaan, jonka voi naamioida leikkiin ja se voi tapahtua vaikka pöydän alla. Aikuisen tavoitteena on tukea lasta tai nuorta toimimaan siten, että hän saa ajan kanssa taitoja, joilla pärjää tässä muuttuvassa yhteiskunnassa. Tietysti toivotaan, että lapsi istuu pöydän ääressä tehdessään tehtäviään, mutta jos alkuun se sujuu majassa, niin olkoon sitten niin. Vahvuuksiin uskominen ja niiden löytyminen on tärkeää, mutta niistä voi keskustella korttipelin äärellä. Positiivinen palaute ja uskon luominen, että kaikki järjestyy kyllä jotenkin, voidaan tehdä maalaushetkellä Juran istuessa viereisellä tuolilla. Pehmolelupedagogiikka yhdistettynä kokopäiväpedagogiikkaan arjen keskellä on voimavara. Ei ole keltään pois, jos suo tilaa pehmeydelle ja toisille tavoille toimia. Olen huomannut tämän vuosien aikana lasten ja nuorten kanssa, joiden ikähaitari on ollut 9 kuukaudesta 16 vuoteen.

Pidän siis kiinni pehmoista, jotka ovat nyt oleellinen osa työpäiviäni. Saa nähdä kuka huomenna pääsee työvuoroon.