Äkkiä naimisiin…..

naimisiin.jpgVoi sentään, tuumasin, kun kauhon tietä eteenpäin uusperheilyn rintamalla. On mentävä äkkiä naimisiin ennen kuin vuokraan yksiön. Yksiössä yksiskelisin ja rauhailisin. Lienee muutaman rauhallisen hetken jälkeen huutaisivat korvat hiljaisuutta ja vaikka kasvit ovat ihan kivoja, niin vastauskyky niillä on heikohko. Miksi näin tuumailen? Pelkäänkö tehneeni virheen vai alkaako paniikki vyöryä hallitsemattomasti arkeeni? Eipä ei, mutta väistämättä uusperheillessä sekä punastelevana morsiamena, joudun pohtimaan ja tottumaan uuteen. 

Se mihin en totu, on dubatut lastenohjelmat. Suur-inhokkini on Smurffit, jotka smurffaavat ja kimittävät juosten velhoa pakoon. Taustaäänenä, aamulla herätessä, tuo jatkuva kimitys ei auta hymyilemään. Kun avaan makkarin oven, niin kimitys luonnollisesti kovenee ja sen saa vaimenemaan menemällä vessaan. Vessasta on kuitenkin tultava ulos tai sitten on odotettava 18minuuttia, jotta ohjelma ehtii loppua. Paha vain, että Smurffien jälkeen alkaa uusi dubattu ohjelma, siinä möristään ja paukahdellaan. 

Nukun alusvaatteisillani, joten nouseminen sängystä on vaikeaa, kun mieheni kainalossa on hihittelevä pikkupoika. 

Väistelen kylppärin lattialla käytettyjä boksereita, pääkallokuvioisia sukkia sekä verkkareita.

Keittiön laatikostosta löytyy kerta toisensa jälkeen tyhjä xylitol-pastillirasia.

Sohvalla on vaarana istua pikkuauton päälle. 

Ruokaan ei voi laittaa sipulia. Jemmaan sitä sinne kuitenkin, en kerro kellekään. 

Televisio-ohjelmissa on ikäsuosituksia, olen huomannut. 

Olen edelleen onnistunut pitämään piilossa niin rintani samoin kuin alemman osaston.

Jännittää pirusti mennä naimisiin.

Uusi elämä on totta.

Sukunimi vaihtuu

Ja kun olen lopettanut ruskeaan paperipussiin hengittämisen ja sulkenut Oikotien vuokra-asunnot kohdan, kertoo mieheni, että poikien äiti tekee mahdollisesti omassa elämässään omia muutoksia, jotka vaikuttavat meihin väistämättä, avaan melkein Oikotien sivut uudestaan.

Sopeutumista, tottumista ja hyväksymistä. On hetkiä, jolloin lempeä järkevästi puhuva aikuisuus katoaa kuin kusi lepikkoon. Huomaan, melko kovaan ääneen, ehkä jopa huutaen, keskustelevani lapsen kanssa siitä, kumpi meistä on vihaisempi ja kiukkuisempi. Molemmat istuvat puhisten sohvalla ja miettivät olisiko elämä ilman toista helpompaa. Olisi varmaan tavallaan, mutta se ei enää ole vaihtoehto ja sen kerron myös minua mulkoilevalle pojalle. Tässä ollaan, tahtoi tai ei. 

Nauraen yhdessä syöty aamiainen.

Leffahetki, joka tahtoo mennä ohitse, kun juonen käänteet on selitettävä tarkoin. Leffakaveri käy välillä vessassa ja huutaa sieltä, että kerro kun tulee taistelu. Minä kerron.

Hyvää työpäivää-toivotus bonuspojilta.

Kuinka päiväsi sujui-kysymys bonuspojilta.

Moi Maarit-huikkaus kotiin tullessa.

Hihittelyä poikien isän kustannuksella. 

Yhteistä kesäloman suunnittelua. 

Niin. En taida vuokrata yksiötä vielä. Menen naimisiin, hui, ja sitoudun tähän jengiin. Mutta aika ajoin saatan tarvita yökyläpaikkaa ja punaviiniä.

Kaikki on hyvin. 

suhteet oma-elama rakkaus lasten-tyyli
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *